tiistai 21. elokuuta 2012

♥ Vuoria ja raikasta ilmaa; Nikkô ♥

Eilen oli aikainen herätys, sillä meidän piti olla asemalla jo puoli kymmenen aamulla. Siitä meidät piti tulla hakemaan Tarou, japanilainen tuttavamme. Ennen kuin hän ehti paikalle, saapui kuitenkin Naoto, toinen tuttava Japanista. Tarou oli hieman myöhässä, mutta ei se meininkiä haitannut. Pääsimme matkaan kuitenkin hyvissä ajoin, ja niin alkoi päiväretkemme Nikkôon.

Nikkô on 90.000 asukkaan kaupunki Tochigin prefektuurissa, 140 kilometrin päässä Tokiosta, ja matkasimme sinne autolla. Oli jokseenkin outoa olla auton kyydissä Japanissa, sillä koko ajan tuntui kuin olisimme ajaneet väärällä kaistalla. Moottoritiellä efekti ei ollut läheskään niin voimakas, sillä tie oli kolmikaistainen, eikä vastaantuleviin autoihin kiinnittänyt sen takia niin paljon huomiota.


Kun ensimmäiset vuoret ilmaantuivat näkyviin, olin onnesta soikeana. Olen nähnyt aikaisemmin vuoria, mutta en ollut koskaan päässyt käymään niillä. Taukopaikalla nappasin jo ensimmäiset kuvat viereisistä vuorista, ja sitten jatkoime huristelemista vuorille. Saavuimme kahdentoista aikoihin Nikkôn kaupunkiin, ja hetken aikaa metsästimme ruokapaikkaa. Lopulta istuuduimme syömään maittavan lounaan. Pojat kertoivat, että itäisessä Japanissa syödään enemmän sobaa ja lännessä udonia, joten otimme sitten uskollisesti kaikki sobaa, idemmässä kun oltiin :) Itse valitsin vielä sellaisen soban, jossa oli paikallisia kasviksia joukossa.

Ruuan jälkeen nousimme hieman korkeammalle autolla, ja kävelimme sitten omalle henkilökohtaiselle pyhiinvaelluskohteelleni, nimittäin Nikko Tôshô-gûun. Kyseessä on pyhäkkö, jonne on haudattu itse Tokugawa Ieyasu, Tokugawa shogunaatin perustaja. Tokugawa Ieyasu taisteli itsensä shoguniksi, sotilashallinnon johtajaksi vuonna 1600 alkaneessa Sekigaharan taistelussa. Taistelu ja sotilashallinnon perustaminen päättivät Sengoku- kauden, ja aloittivat Edo-kauden, joka on varmasti monelle ainakin nimenä tuttu :) Pyhäkkö on rakennettu Ieyasun pojan ollessa vallassa, vuonna 1617.

Tôshô-gûn lähettyvillä ollut pagoda.
Oikeastaan emme lopulta menneet temppelialueelle, sillä sisäänpääsymaksu oli hirvittävät 1300 jeniä, noin 13 euroa! Pelkästään siitä, että pääsisimme katselemaan temppeliä. Päätimme jättää sen väliin, vaikka sisuskalujani hieman vihlaisikin. Historiaa rakastavana ihmisenä kolaus oli suuri, mutta lohduttaudun tiedolla, ettei pyhäkkö ole katoamassa minnekään hetkeen. Paikka kuuluu nimittäin  Unescon maailmanperintökohteisiin :)

Kiersimme sitten pyhäkön taakse, jossa oli toinen pienempi pyhäkkö nimeltään Futarasan. Tämä pyhäkkö on myös osa Unescon maailmanperintökohteita, ja siellä ollessa päädyin siihen johtotulokseen, että paikka oli erityisesti tarkoitettu pariskunnille. Siellä oli alttari, jossa pystyi rukoilemaan rakkausonnea ym., sydämenmuotoisia rukouslaattoja, joihin voi kirjoittaa toiveita. Ne laitetaan sitten riippumaan pihalla olevaan pitkään telineeseen. Kauan emme ehtineet kuitenkaan paikasta nauttia, kun saimme riesaksemme järkyttävän kokoisen herhiläisen!



Kyseinen herhiläinen kävi vähän nuuskimassa kaikkia, mutta otti sitten jostain syystä minut kohteekseen. Hetken sitä hätyyttelin siinä pois, ja luulinkin jo voittaneeni, kunnes tunsin herhiläisen olevan jalassani. En yleensä pelkää kauheasti ampiaisiakaan, mutta tässä vaiheessa suomitytölle riitti. Juoksin herhiläistä pakoon, mutta herhiläinen vain jatkoi piinaamistani. Vihdoin se häipyi jonnekin, ja yritin rauhoittua, mutta eipä aikaakaan kun Naoto osoitti jalkaani ja sanoi ääneen: omoshiroi... En uskaltanut edes vilkaista jalkaani, vaan aloin pomppia ja kiljua kuin syötävä. En tiedä mikä kyseistä oliota vaivasi, mutta Tarou onneksi läimäisi viuhkallaan siltä mojovasti tajun pois. My hero. Tämän jälkeen istahdimme rauhoittumaan, ja syömään mochi- palleroita, jotka ovat sellaisia pyöreitä, pehmeitä taikinapalloja, joiden sisällä on makeaa täytettä. Sitten matkamme jatkui yhä ylemmäs. Bongasimme matkalla myös söpön apinaperheen! Yhdellä oli pikkuapinoita selässä ja ne olivat niin lutusia!! ♥

Pysähdyimme seuraavaksi näköalatasanteelle, mistä oli mahdollisuus päästä köysiradalla ylemmäs, mutta jätimme sen väliin. Söimme hieman kakigooria, ja ihastelimme sudenkoreja, joita oli enemmän kuin olen koskaan elämässäni nähnyt. Yksi tuli tekemään lähempääkin tuttavuutta...



Seuraavana vuorossa oli Kegon- vesiputous. Korkeutta putouksella on 97 metriä, ja putousta pystyi katselemaan sitä varten rakennetussa näköalapaikassa. Putous oli erittäin kaunis, ja sen synnyttämä veden pauhu mahtava. Putouksella on myös synkempi puoli, sillä siellä tehdään paljon itsemurhia.


Putouksen jälkeen menimme yhä ylemmäs, Senjôgaharan maisemiin. Paikka oli lähinnä metsikköä, ja muutenkin fiilikseltaan tosi paljon Suomen kaltainen; siellä näkyi myös koivuja! Senjôgaharan nimi viittaa taistelukenttään, mutta kyse on myyttisestä taistelusta, ei oikeasta. Kyseinen paikka oli korkein paikka missä kävimme, eli 1400 metriä meren pinnan yläpuolella! Tokiosta lähtiessämme lämpötila oli 33 astetta, mutta ylhäällä vuoristossa oli vain 21 astetta :D Ilma tuntui ihanan raikkaalta, ja metsässä kulkiessa mietin, että jos olisin sillä hetkellä valinnut housuja jalkaan, olisin valinnut pitkät housut shortsien sijaan...


Tämän reissun jälkeen lähdimme laskeutumaan vuorilta alas auton kanssa, ja voi vitsi niitä maisemia ja vuoristoteitä! Tie mutkitteli aivan mielettömästi, ja oli kuin suoraan jostain driftauspelistä. Me menimme Mazdalla ihan rauhallisesti, ainakin vuoristoteillä. Moottoritie olikin sitten eri juttu. Välillä mittari näytti 150km/h, ja auto kaasutti kepeästi muitten joukossa. Muutenkin menopelimme oli kuin tieteiselokuvasta; ovet olivat automaattisesti sulkeutuvat, ja autossa oli sisäänrakennettu tietokone, josta naisääni ilmoitti mm. navigointitiedot, sekä tieveron määrän tullista mennessä. Tarou selitti myös, että autossa on uuden tyyppinen vaihde, missä vaihdekeppiä piti vain näpäyttää ylös tai alas saadakseen vaihteen vaihtumaan. Oli se kyllä komea menopeli, mutta oli niitä muitakin matkan varrella. Ohitimme yhdessä vaiheessa mm.  valkoisen Nissan Skylinen, josta yritin saada epätoivoisesti kuvaa, onnistumatta siinä kuitenkaan.

Taroh jätti meidät lopulta Musashi- Urawan asemalle, josta pääsimme Ikebukuroon, ja sieltä sitten guest houselle. Olin erittäin väsynyt, mutta kiitollinen upeasta reissusta, jonne pojat meidät veivät. Reissulta tuli kauhea kasa hienoja valokuvia, joita aion lisätä enemmän Matsukazen facebook-sivuille. En viitsi täyttää postauksia aina kauhealla kasalla valokuvia :)

3 kommenttia:

  1. Kuulostaa komialta, mäkin haluuun. Terveisin KAteellinen Suomesta :D

    Bte Sait näköjään fanejakin ja vetelit niiltä tajun pois :D Otokät ahdistelee :D

    VastaaPoista
  2. Taroh se tykkää viedä Suomityttöjä vuoristoon. :D Viime vuonna meidän kolmikko pääsi Karuizawalle.

    En itse ole kummoinen autoilija, mutta Japanissa auton kyydissä oleminen oli jotenki vinkeää. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Tarou ehdotti myös jotain akvaariota, mutta vuoristo kuulosti paljon kiinnostavammalta ^^

      Autossa olo oli muutenkin aika luksusta täyteenahdetuissa junissa kulkemisen jälkeen :D

      Poista