Winter Adventure 2017: sotkun munkkeja ja japanilaista sobaa

Tämä postaus on jatkumoa edelliselle postaukselle liittyen talvikouluun. Talvikoulu järjestettiin siis jo viime kuussa, mutta kiireiden takia sain jatkettua juttua vasta nyt. Edellisen postauksen voit lukaista täällä.

Japanilaisten esitys (unohdin mainita tekstissä)

Saavuin torstaina jälleen Kankaanpäähän ja aamupäivän aikana japanilaiset vieraamme olivat ehtineet tehdä monenmoista taidetta, taidekoululla kun olivat. Itse saavuin iltapäivällä vasta Kankaanpäähän, sillä minun oli tarkoitus lähteä mukaan Niinisaloon munkille ja kahville, ja ylipäätänsä vähän selittämään mistä koko paikassa oli oikein kyse. Nyt joku saattaa miettiä että miksi ihmeessä raahamme japanilaiset Niinisalon sotkuun, kun ei siellä juurikaan mitään ole. Meidän tuurilla siellä oli kuitenkin aimo joukko varusmiehiä ja siitäkös meidän japanilaiset ihastuivat ikihyviksi. Japanissa ei nimittäin ole armeijaa, joten sotilaskotikin oli heille ihan kiva elämys.

Sotkun edustalla

Siellä sattui muuten olemaan joku random suomalainen ukko, joka tuli kysymään mistä päin maailmaa vieraat ovat. Kerrottuani hänelle heidän tulevan japanista hän totesi, että menee vähän juttelemaan heille. Huikkasin nopeasti perään, että suomeksi on turha yrittää ja englantikin on vähän niin ja näin... No mitä vielä, äijä rupesi kovaan ääneen kailottamaan JAPANIKSI hyvää päivää ja "sinä olet kaunis"- juttuja! Olin siinä aika ristiriitaisissa fiiliksissä hämmästellen äijän kielitaitoa samalla tuntien syvää myötähäpeää.

Tämän episodin jälkeen siirryttiinkin sitten takaisin koululle viettämään "leffailtaa". Tähän oltiin kai suunniteltu jotain eri tilaa, mutta sattuneista syistä päädyttiin sitten ihan vaan luokkahuoneeseen. Aluksi ei ollut mitään naposteltaviakaan, kun tyyppi jonka herkut piti tuoda oli reippaasti myöhässä. Itse leffaksi oli valikoitunut Kamome Shokudô, eli Ruokala Lokki - ensimmäinen Suomessa kuvattu japanilainen elokuva, kuten DVD:n kannessa lukee. Tosi hidastempoinen ja erikoinen elokuva, ainakin minun mielestä. No, näyttelee siinä mun pikkuserkkuni yhdessä ensimmäisistä rooleistaan.

Perjantai oli melko erikoinen päivä. Japanilaiset valittivat kun siirryimme joka paikkaan autolla, joten suostuimme kävelemään enemmän. Päivä oli varattu heidän pienelle "taidenäyttelylle" aamusella, mikä meni ihan hyvin, minkä jälkeen oli tarkoitus valmistautua illalla pidettävään International Nightiin. Vieraat tuovat joka vuosi jotain syötävää, joten päiväksi oli varattu paljon aikaa ruoanlaittoon. No, muuten kiva, mutta meillä oli lähes 5 tuntia aikaa ja ruoka tuli valmiiksi tunnissa. Siinä sitten osa porukasta otti vähän välikuolemaa ja osa lähti tutkimaan Kankaanpäätä itsekseen.

Löydä nukkuva japanilainen

Lopulta oli aika palata koululle ja pistää International Night käyntiin. Iltaa vietettiin nyyttärimeiningillä, joten ruokaa oli tarjolla runsaasti. Itse en ehtinyt paljoa nauttia illasta, sillä minun piti haastatella japanilaiset illan aikana opparia varten. Kuvia ehdin onneksi ottaa hiukan. Ilmeisesti japanilaiset opettivat suomalaisille origamien tekemistä pitkin iltaa, mikä oli kiva idea. Me puolestaan järjestimme Finnish Fear Factoryn vieraille ja pistimme heidät maistamaan suomalaisia erikoisuuksia, kuten mustaa makkaraa, salmiakkisuklaata ja maksalaatikkoa. Hyvin pärjäsivät, mutta kaikki halusivat kovasti vettä episodin jälkeen :D

Kaiken kaikkiaan viikko oli raskas, mutta antoisa. Pääsin pitkästä aikaa puhumaan vähän japania, mikä on aina hyvä, ettei pääse kielitaito unohtumaan. Näytti siltä, että heillä oli seuraavalla viikolla Helsingissä myös hauskaa Haaga-Helian tyyppien kanssa. Nyt he ovat jo takaisin Japanissa ja osa heistä valmistuikin tuossa viikko pari sitten. Lopuksi vielä yhteiskuva, minkä otimme kiertäessämme pitkin Kankaanpäätä.

Arvonta kolmivuotisen taipaleen kunniaksi! ♥

Hei kaikki rakkaat lukijat!

Blogini täyttää huhtikuun 16. päivä hurjat kolme vuotta ja sen kunniaksi aion järjestää pienimuotoisen arvonnan. ^^ Palkinto tulee sisältämään pientä kivaa Japanista sekä Blippon ystävällisesti tarjoamia ultrasöpöjä Kokeshi-tarroja! ♥

Luvassa on kolmenlaisia erilaisia tarroja yllä olevan kuvan mukaisesti, ja mikäli et usko onnettaren voimaan, löydät ne myös alla olevista linkeistä:

http://www.blippo.com/kokeshi-stickers-i-love-fuji.html

http://www.blippo.com/kokeshi-stickers-i-love-sushi.html

http://www.blippo.com/kokeshi-sticker-set.html

Muita palkintoja tulee olemaan mm. kännykkäkoru ja avaimenperä, kirjanmerkki, liina ja Naapurini Totoro- elokuva (avaamaton suomi-subeilla), mikä on tönöttänyt ylimääräisenä kappaleena hyllyssäni jo pidemmän aikaa.

Vähän valottui kuva huonosti, mutta ei anneta sen häiritä ;)

Nyt mietit luultavasti miten ihmeessä voit osallistua tähän mahtavaan pikku arvontaan ja vastaus on helppo:

1. Valitse mielestäsi kivoin (tai huonoin) postaukseni,
2. kommentoi sitä 13.4 mennessä (esim. miksi pidät/et pidä siitä postauksesta),
3. ja kerro mistä haluaisit jatkossa lukea tässä blogissa.

Simple as that! Muista myös laittaa mukaan nimesi/nimimerkkisi, millä haluat arvontaan osallistua, ja mielellään sähköpostiosoite mihin voin laittaa ilmoituksen mahdollisesta voitosta. Voittajan ilmoitan myös Matsukazen Facebook-sivuilla ja täällä blogissa, joten osoite ei ole välttämätön. :)

Arvonnan tulen suorittamaan pikimmiten osallistumisajan jälkeen, mutta tarkkaa aikaa en uskalla hektisen elämäntyylini takia luvata ;)

Onnea arvontaan!

♥ Johanna ♥

Haikea paluu Suomeen.

30.8 emme enää lähteneet minnekään pitkälle, vaan kulutimme päivän siivoten ja pakaten tavaroita. Olin jo aikaisemmin suunnitellut, että lähetän osan tavaroista Suomeen, sillä mangaa varsinkin tuli ostettua niin paljon, ettei ollut toivoakaan, että saisin ne kaikki mahtumaan matkalaukkuun. Muutenkin laukku täyttyi uhkaavasti, mutta sain kuin sainkin sen vaivatta kiinni asti. Suomeen lähti paketissa kaikki mangat, ja hintaa paketin lähettämiselle tuli laivapostilla lähes kuusikymmentä euroa! >__<"

Päivä kului lähinnä suuren ketutuksen vallassa, sillä en ollut valmis palaamaan vielä Suomeen. Kuukausi meni aivan liian nopeasti, ja olisin vain halunnut jäädä vielä muutamaksi viikoksi. Se ei tietenkään ollut mahdollista, mutta olihan jäämisestä kiva unelmoida. Yritimme vielä illalla etsiä herkullista melonijäätelöä, mitä olimme maistaneet kuun alussa, mutta emme löytäneet sitä mistään. :/ Se olisi ehkä hieman lieventänyt ketutusta, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Mukaan lähti kuitenkin viimeiset tuliaiset, ja hyviä japanilaisia naposteltavia.

Emme saaneet yöllä kunnolla unta, ja aamulla oli aikainen herätys. 31.8 oli saapunut, ja lähdön hetki käsillä. Matkalaukut olivat huomattavasti painavammat kuin tullessa (mikä on tietenkin luonnollista), ja olimme jo muutaman metrin jälkeen tuskissamme. Lämpötila oli sitä samaa vanhaa, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Lähestyimme asemaa, ja pahimmat pelkomme kävivät toteen. Olimme jo edellisiltana todenneet, että olisimme liikenteessä pahimpaan ruuhka-aikaan, mutta se valkokaulus- työntekijöiden määrä, joka asemaa lähestyi samaan aikaan meidän kanssa... Voin kertoa, että seuraava tunti oli yhtä helvettiä. Saimme itsemme miten kuten juniin väännettyä, mutta siellä ollessa tuli seisottua mitä ihmeellisimmissä asennoissa, ja yhdessä vaiheessa olin aivan kiinni japanilaisessa jätkässä, ja yritin siinä sitten olla hengittelemättä liikaa tämän naamalle. Kiitin Luojaa, että muistin harjata hampaat aamulla :D

Shinjukussa erosimme Päivistä, jonka oli tarkoitus suunnata bussilla Osakan suuntaan. Oli jotenkin outoa jättää kaveri taakseen, ja suunnata itse lentoasemalle. Toivon kuitenkin, että pääsisin katsomaan häntä keväällä ^_^ Täytyy katsoa nyt, sillä aloitan keväällä toisessa työpaikassa, enkä tiedä saanko sieltä vapaaksi kahta viikkoa maalis-, huhtikuun vaihteessa. Toivotaan parasta.

Pääsimme lentokentälle, ja lentokin lähti ajallaan kohti Moskovaa. Tällä kerta selvisin lennosta voimatta kertaakaan huonosti. Jalkatilaa oli edelleen ahtaanpuoleisesti, mutta selvisin sen suuremmitta ongelmitta. Tällä kertaa jaksoin jopa katsoa elokuvan lennon aikana. Kyseessä oli japanilainen elokuva Princess Toyotomi, ja siinä oli venäjänkieliset dubbaukset ja englanninkieliset tekstitykset :D Itse elokuva oli lähinnä hassu, sillä siinä Osaka oli olevinaan itsenäinen valtio salassa muilta Japanin kansalaisilta. Ihan mielenkiintoinen se oli omalla tavallaan, ja sainpahan ainakin aikaa kulutettua mukavasti.

Moskovassa meitä odottikin sitten 24 tunnin odottelu, mikä meni kuitenkin paremmin kuin tulomatkalla. Olimme hommanneet puhallettavat uimapatjat, jotka toimivat kätevästi sänkyinä asemalla. Tuli uni paremmin, vaikka kylmä yöllä oli edelleen. Ruokakin oli tietenkin asemalla törkykallista, mutta minkäs teit. Ainakin suunta oli kotia kohti. Lentomme Suomeen lähti myös ajallaan, ja vannon, että sää muuttui heti sateiseksi kun saavuimme Suomen ilmatilaan :D Loppumatka olikin melko mielenkiintoinen, sillä kone teki ihme heilahduksia laskeutuessamme. Lopulta maahan asti päästiin, vaikka aika rajusti kone maahan ensin tömähtikin. Japanin matka oli virallisesti ohi, ja vuorossa oli sadetta, kylmää ilmaa, ja kolmen tunnin bussimatka kotiin. Väsymyskin painoi, mutta jouduimme vielä hetken metsästämään laukkujamme, jotka olivat jostain syystä tulleet päivää aikaisemmin kuin me. Lopulta laukut löytyivät, ja suuntasin sateessa bussipysäkille. En tietenkään ollut Japaniin lähtiessä ajatellut, että tullessa ilmat olisivat huomattavasti viilentyneet, joten minulla ei ollut pitkiä housuja matkassa mukana. Puin kuitenkin jo Moskovan lentokentällä päälleni kigurumini, jonka olin ostanut aikaisemmin :D Oli siinä ihmisillä ihmettelemistä, kun matkustin koko matkan kotiin kissapuku ylläni...

Nyt olen ollut Suomessa jo viikon, mutta välillä tulee edelleen sellainen outo fiilis... Aivan kuin ei vielä kuitenkaan täysin olisi Suomessa. Kävin eilen Otto- automaatilla, ja minut valtasi kauhean outo ja ontto tunne, sillä automaatti ei puhunut. Samanlaista hiljaisuuden tunnetta olen kokonut mm. rullaportaissa, jotka lähes aina puhuivat Japanissa. Olin kuitenkin suhteessa hyvin lyhyen ajan Japanissa, joten mitään suurempia "shokkeja" ei ole tullut. Lähinnä juuri tuollaisia mainitsemiani pieniä asioita, joista tulee sellainen hassu fiilis :)

Näin loppuun on myönnettävä, että ennen reissua minulla oli pieni pelko. Pelkäsin, että Japani ei täyttäisi niitä odotuksia mitä minulla oli. Mikä olisikaan kauheampaa kuin todeta, että rakastamani maa ei olisikaan sitä mitä odotin? Se, että minulla oli niin paljon odotuksia stressasi minua mielettömästi. Päästessäni Japaniin tajusin kuitenkin, että pelkoni oli turhaa. Japani oli juuri sellainen kuin odotin. Se oli jopa enemmän. Koin, että se kaikki mitä rakastan Japanissa, sen kulttuurissa, kielessä ja ihmisissä oli juuri sitä mihin olin alunperinkin ihastunut. Se oli niin erilaista, ja jotenkin niin kaunista. Olkoon sitten kyse Tokion betonimaisemasta, Nikkôn vuoristosta tai Kamakuran hiekkarannoista niin rakastan sitä isolla ärrällä. Niin hyviä, kuin huonojakin puolia. Japani ei pettänyt minua, vaan sai minut vakuuttuneeksi, että olen valinnut oikean suunnan elämässäni.

Yksi parhaimmista matkakuvistani; maisemakuva vuoristosta :)

♥ 日本 ♥

「お忘れ物でござる」

29.8. päivät Japanissa olivat vähissä, ja mieli sen takia hieman painuksissa. Kuukausi meni tajutonta vauhtia, mutta olimme ehtineet hyvin kiertää haluamme paikat. Tarkoituksenamme oli jo pidemmän aikaa ollut mennä Harajukuun uudelleen, sillä meillä oli muutamia tavaroita, jotka halusimme ostaa. Niinpä siis suuntima Harajukuun Takeshitadoorille. Sitä ennen minä ja Päivi suuntasimme kuitenkin Shibuyaan. Tarkoituksenamme oli ostaa elokuvaliput 25.8 ilmestyneeseen Rurouni Kenshin- elokuvaan, ja saimmekin liput helposti. Varasimme liput kello neljän näytökseen, jonka jälkeen lähdimme etsimään Maijua Harajukusta.

Päästyämme Harajukuun, ja löydettyämme Maijun kävimme syömässä intialaisessa ravintolassa, ja voi jestas sitä tuijotuksen määrää mitä sain siellä kestää! Tarjoilija ja kokki tuijottelivat vuorotellen minua, ja tunsin oloni hieman epämukavaksi. Joo, en ole mikään suosittu japanilaisten keskuudessa, mutta intialaiset eivät tuntuneet tarpeekseen saavan :D Sääli sinänsä, ettei minuun iske oikein intilaismiehet >__< Mitä tulee ruokaan, niin se oli oikein hyvää, vaikkakin tulista. Curryannokseen sai valita riisin tai nan- leivän, ja me kaikki valitsimme leivän, mikä oli vasta paistettu ja todella herkullista. Maha tuli täyteen, ja saatoimme jatkaa matkaa. Tällä kertaa tiemme erkanivat, sillä kaikilla oli hieman erilaiset mieltymykset, ja totesimme, että on helpomaa kiertää paikkoja omassa rauhassa. Sovin tapaavani Päivin kanssa Takeshitadoorin alkupäässä kolmen jälkeen, josta sitten lähtisimme Shibuyaan elokuviin.

Kiertelin paljon koruliikkeitä, sillä halusin paljon erikoisia korvakoruja mukaani. Löysinkin muutamat ihan kivat, ja lopuksi löytyi myös uusi kukkaro, jota olin toivonut :) Kolmen jälkeen lähdimme Shibuyaan, ja saavuimme elokuvateatterille melko ajoissa. Ostimme hieman melonisoodaa ja karamellipopcornia, ja menimme valitsemillemme paikoille. Paikat osottautuivat ihan hyviksi, mutta ensimmäinen asia mikä salissa pisti silmään oli sen tasaisuus. Suomessa elokuvateattereissa penkit nousevat tasaisesti ylöspäin, niin että seläntakana istuvat olevat henkilöt istuvat hieman korkeammalla. Ainakaan tässä elokuvateatterissa niin ei ollut, vaan sali oli todella tasainen. Tämä oli siinä mielessä harmillista, että salin täyttyessä eteemme tulleista pojista toinen peitti screeniä niin, ettei Päivi nähnyt kunnolla. Onneksi kuitenkin vain vähän, eikä tuo ilmeisesti katselunautintoa paljon pilannut.

Sali oli myös yllättävän pieni, eikä porukkaa ollut paljon. Naisia oli melko paljon, mikä tosin johtui siitä, että keskiviikko on Japanissa naistenpäivä elokuvateattereissa. Tämä tarkoittaa sitä, että liput maksavat vain 1000 jeniä naisille, vaikka ne normaalisti maksavat 1500-1800 jeniä. Miehille ei ole vastaavaa päivää ollenkaan, joten kerrankin voi oikeasti iloita olevansa ♀.

En ollut katsonut Rurouni Kenshiniä animena ennen elokuvaan menoa, mutta tiesin kyllä mitä sarjassa suunninpiirtein tapahtuu. Mielestäni oli hauskaa mennä kerrankin katsomaan elokuva ensin. Odotellessamme elokuvan alkua salissa soi rokahtava musiikki, jonka oletimme olevan elokuvan loppumusiikki tms. Musiikissa oli mielestäni hyvä meininki, vaikka sanoja ei ollutkaan. Sitten alkoivatkin jo pyöriä trailerit (ja huomasin, että Dragon Ballista on tulossa uusi animaatioelokuva! :O) Lopulta elokuva alkoi, ja loppu onkin sitten historiaa.

Olin aivan myyty. Alkuperäistä sarjaa kunnolla tuntematta pystyin silti nauttimaan elokuvasta täysin rinnoin. Asia erikseen oli se, ettei elokuvassa ollut tekstityksiä. Pysyin kuitenkin kärryillä koko elokuvan ajan, mitä nyt jotkut pitkät puhekohdat menivät hieman ohi. Se ei kuitenkaan haitannut ollenkaan, sillä suurinosa keskusteluista oli helposti ymmärrettävissä, ja onhan elokuvaa katsellessa melko helppo päätellä mitä oikein tapahtuu.

Kenshiniä näytteli Takeru Satou, joka on näytellyt useammassakin doramassa ja elokuvassa, ja hän veti roolinsa kyllä aivan loistavasti. En ole aikaisemmin hänen roolisuorituksiaan nähnyt, mutta Kenshininä hän oli kyllä ihastuttava. Muutkin näyttelijät olivat kyllä hyviä, ja elokuva oli ohjaukseltaankin mahtava. Taistelukohtaukset olivat mukaansa tempaavia, ja rauhalliset kohtaukset lumoavan kauniita. Erityisen paljon kiinnitin huomiota musiikkiin. Lopun taistelukohtauksissa soinut musiikki oli jotain aivan käsittämätöntä. Se oli niin hyvä, ja yhdistettynä taisteluun... Sanoin kuvaamatonta. Elokuvaa ajatellessa tuntuu positiiviset adjektiivit loppuvan kesken. :D

Elokuvasta näki selkeästi, että se oli tehty animesta, mutta ylilyötyjä tehosteita ei kuitenkaan näkynyt. Tietyt yksityiskohdat, ja kuvakulmat korostivat animesta tuttuja asioita, joita oli mm. Kenshinin miekan käyttö, ja itse miekka, sekä tietyt hiustyylit. Näin myöhemmin hieman animea katsottuani en koe, että elokuva olisi ollenkaan huonompi, vaan pikemminkin hieno esimerkki, kuinka animesarjoista voidaan tehdä myös hyviä elokuvasovituksia. Erikseen pitää vielä mainita Kenshinin puhetyyli, mikä oli tyypillistä samuraiden käyttämää japania. Näin japanin kielen opiskelijana tälläisiin kiinnitti paljon huomiota. Kenshinin puheesta mieleen jäi erityisesti degozaru- pääte, sekä kiitoksena käytetty katajikenai.

Elokuva loppui, ja elokuvanautintoni sai mahtavan päätöksen; lopputekstien lipuessa kankaalle yksikään ei tehnyt elettäkään poistuakseen salista. Ällistyneenä istuin nauliintuneena penkissä, ja katselin lopputekstejä. Ovet aukaistiin vasta tekstien mentyä, eikä valoja laitettu päälle missään vaiheessa. Suomessa suurinosa olisi lähtenyt aikoja sitten jo kotiin, mikä on aina todella ärsyttävää. Lopputekstit on mielestäni kiva katsoa, ja mielestäni jonkinlainen kohtelias ele myös elokuvan tekijöitä kohtaan. Ei niitä tekstejä sinne huvinvuoksi loppuun tungeta. Joissakin paikoissa olen Suomessa törmännyt myös siihen, että lopputekstejä ei edes näytetä! Joten kyllä, olin todella iloinen voidessani huoletta istua ja nauttia elokuvasta loppuun asti.

Lopuksi elokuvan traileri, missä soi ONE OK ROCK "The Beginning" (kyseessä on siis se biisi, mikä soi mm. elokuvaa odotellessa, sekä lopputekstien ajan), ja tuo ylistämäni taistelukohtauksissa esiintyvä musiikki.

P.S
Otsikon lausahdus viittaa yhteen hienoon kohtaukseen, missä Kenshin palauttaa erään esineen Kaorulle sanoen: "owasuremono degozaru", eli karkeasti käännettynä "unohtamasi esine/asia".

Hyvää ruokaa, kuvakirjoja sekä random kohtaaminen :D

Elikkäs, kuten olen aiemmin kertonut, olen ollut yhteydessä muutamiin japanilaisiin henkilöihin, ja näimme eilen yhden heistä. Meidän oli tarkoitus tavata Miyuki vasta 22 päivä, mutta hänellä oli hieman tuliaisia Maijulle (Miyuki tuntee siis jotain kautta Maijun vanhemmat), joten tapasimme jo eilen. Sovimme tapaavamme Ikebukuron asemalla, josta menisimme sitten lounaalle. Meidän oli tarkoitus löytää "pienikokoinen nainen, jolla on olkapäille ulottuvat mustat hiukset" :D Onneksi Miyuki kertoi myös kantavansa Marimekon unikkokassia, sillä pienikokoisia ja mustahiuksisia naisiahan on Tokiossa tietysti aika vähän ;)

Ei meidän lopulta tarvinnut Miyukia edes etsiä. Saavuimme Ikebukuron asemalle Seibu- uloskäynnille, ja ehdin sanoa taikasanan "marimekon unikkokassi", kun Miyuki jo ilmestyi kuin tyhjästä eteemme unikkokasseineen. Tiesimme että Miyuki on opiskellut suomenkieltä, mutta itse ällistyin siitä kuinka hyvin Miyuki todella puhui suomea! Lähdimme sitten syömään läheiseen ravintolaan, mikä oli kuulemma suosittu (ja sitä se myös asiakasmäärän mukaan oli). Keskustelimme lähinnä englanniksi, sillä Miyuki puhui erittäin hyvää englantia; onhan hän kuitenkin englanninkielen opettaja. Miyuki oli erittäin ystävällinen, ja antoi meille paljon esitteitä eri paikoista Tokiossa ym. Hän jopa tarjosi ruokamme, mikä hieman hävetti meitä, sillä paikka ei ollut halvimmasta päästä.

Lounaan jälkeen lähdimme käymään taidemuseossa, jonne Miyukilla oli pari lippua valmiiksi. Taidemuseo sijaitsi Shinjukussa, Sompo Japan Head Office Buildingissä, kerroksessa 42. Taidemuseon nimi oli Seiji Togo Memorial Sompo Japan Museum of Art, ja museon näyttelyt vaihtelevat kuukausittain. Tällä kertaa näyttelyn aiheena oli kuvakirjat, ja oli näyttelyyn päässyt parin suomalaisenkin töitä. Taidetta oli paljon muistakin maista, ja jotkut olivat kyllä erittäin hienoja. En tunnustaudu taiteen ylimmäksi ystäväksi, mutta pidin silti näyttelystä.

Tuo alhaalta levenevä korkea rakennus on se missä kävimme museossa :)

Seuraavaksi menimme sitten jälleen Metropolitan Buildingille, sillä Päivi ei ollut vielä päässyt sieltä käymään. Ennen sitä meidän tosin piti ottaa kuvia tunnetusta maamerkistä, jonka olin bongannut matkalla museolle. Kyseessä oli siis LOVE- patsas, joka on näkynyt useissa japanilaisissa draamoissa ym. ohjelmissa. Kuvaussession jälkeen suuntasimme Metropolitan Buildingin etelätorniin, mikä oli hyvä idea. Sieltä oli jopa paremmat näkymät kuin pohjoistornista, mikä oli tietysti hieno juttu. Miyuki nappasi matkaamme mukaan myös vanhemman herran, joka toimi vapaaehtoisena oppaana turisteille. Herran englanti ei ollut mitään parasta, mutta tarpeeksi ymmärrettävää. Oikein mukava mies, joka oli iloisesti yllättynyt kuullessaan meidän olevan Suomesta. Hän selitti meille sitten muutamista rakennuksista kaikennäköistä, ja lopuksi kehotti meitä käymään läheisessä Meiji- pyhäkössä, joka on pyhitetty edesmenneelle Meiji keisarille ja keisaritar Shôkenille. Jalkamme olivat kuitenkin sen verran tohjona, että päätimme mennä toiste sinne. Pyhäköllä käynti veisi kuitenkin useamman tunnin.

Vasemmalla seisova rakennus on hotelli, jossa kuvattiin Lost in Translation :)

 Tämän jälkeen etsimme kahvilan, ja istuuduimme juomaan kylmää smoothieta. Päivä oli jälleen todella kuuma, ja hiki virtasi nopeampaa kuin ehti itseensä nestettä tankata. Miyuki tarjosi jälleen juomamme, vaikka yritimme sanoa ettei tarvitse... Kaikenlisäksi kävi ilmi, että Miyuki halusi edelleen tavata 22 päivä, ja sovimme sitten lähtevämme Kamakuraan katselemaan historiallisia maisemia. Olemme kyllä erittäin kiitollisia Miyukille, sillä emme tuskin olisi kyseiseen paikkaan lähteneet ilman Miyukin seuraa :)

Lopuksi suuntasimme toiselle puolelle Shinjukua vilkaisemaan isoa kirjakauppaa, ja matkalla sinne tapahtui jotain niin randomia, ettei sellaista vain tapahdu. Huomasin vastaankävelevän länkkärin näyttävän erittäin tutulta, ja lopulta tunnistin hänet senpaiksi! :D Siinä sitten pyörähdimme nopeasti ympäri, ja nauroimme vain hämmästyneinä yhteensattumalle. Tiesin, että kyseinen henkilö on Tokiossa, mutta että törmäisimme häneen keskellä Shinjukua... Uskomatonta! Emme kyllä ehtineet vaihtaa kuin muutaman sanan, sillä meidän piti juosta Miyuki ja Maiju kiinni, sillä he eivät olleet huomanneet meidän jääneen jälkeen. Huvittavinta koko jutussa oli kuitenkin se, että olimme juuri Päivin kanssa miettineet, kuinka randomia olisi törmätä Tokiossa johonkin tuttuun ihmiseen...

Päivä kului kyllä vauhdikkaasti, ja meillä oli todella kivaa! Nähtiin jälleen paljon mielenkiintoisia paikkoja, ja saatiin kokea japanilaisten ystävällisyyttä yllinkyllin. Jalat olivat kyllä vaihteeksi tohjona, mutta siihen on jo alkanut tottua... Tänään pidettiikin sitten siivouspäivä, eikä lähdetty kuin syömään ja käymään kaupassa. Ajattelin kyllä, että lähtisin mangakahvilaan hetkeksi istuskelemaan illalla, mutta katsotaan nyt. Aamulla hieman ukkosteli, samoin kuin viime yönä, ja vettä on tullut päivän mittaan vähän, joten saatan jäädä vain guest houselle löhöilemään. Sain ainakin pyykkejä pestyä, joten ei tässä ihan laiskoteltu olla :D

Leffatykitystä ★ フロントサイドオーリー :n kera!

Gyaru basara: sengoku-jidai wa kengai desu.

 

Valmistumisvuosi: 2011

Tunnetaan myös nimellä: Samurai Angel Wars

Ohjaaja: Futoshi Sato

Käsikirjoittaja: Jiro Kaneko ja Kiyoto Takeuchi

Kesto: 110 min

Ryhmä lukiolaisia on vierailulla museossa, ja pian viisi oppilasta löytää itsensä keskeltä Sengoku-aikakautta (n.1450-1600), vailla tietoa miten he pääsevät takaisin omaan aikakauteensa. Viittä oppilasta yhdistää yksi asia: heistä kukaan ei ole hyvä historiassa.

Elokuva ei mielestäni ollut huono, mutta ei järin hyväkään. Aikamatkustus aiheena on jo kulutettu, mutta se ei ollut mielestäni ongelma. Lähinnä kyse oli juonesta, joka oli tylsähkö, eikä siitä saanut oikein minkäänlaista otetta. Nyyhkykohtauksia oli liikaa minun makuuni, ja actionia puolestaan liian vähän. Mitä tosin voi olettaa avuttomalta nykyajan nuorisolta katana kädessä?

Plussaa oli ehdottomasti näyttelijät, ja etenkin Kento Kaku, josta olen myös aiemmin blogissani maininnut. Hän sattuu nimittäin näyttelemään myös Ranmaa, Ranma½ live-action special:issa. Sääli että häntä näkyy suhteellisen vähän tämän elokuvan aikana.

Hämmentyneet lukiolaiset.

Historiallista juttua oli suhteellisen vähän, vaikka elokuvassa oppilaat tapaavatkin itse Oda Nobunagan ja Toyotomi Hideyoshin. Parhaiten oppilaat tutustuvat kolmeen nuoreen mieheen, jotka auttavat heitä parhaansa mukaan.

Sengoku-aikakauden tyypit.

Eli ihan katseltavasta elokuvasta oli kyse. Pahempaakin on nimittäin nähty! :)

Karigurashi no Arrietty

 

Valmistumisvuosi: 2010
Tunnetaan myös nimellä: The Secret World of Arrietty, Kätkijät
Ohjaaja: Hiromasa Yonebayashi
Käsikirjoittaja: Hayao Miyazaki, Keiko Niwa
Kesto: 94 min

Pohjautuu Mary Nortonin vuonna 1952 julkaistuun The Borrowers-lastenkirjaan.

Arrietty on 14-vuotias tyttö, joka elää japanilaisen talon uumenissa yhdessä isänsä ja äitinsä kanssa. Taloon muuttaa muutamaksi viikoksi sydänvikainen Sho, joka jo ensimmäisenä päivänä huomaa pienen Arriettyn ruohikossa. Onko Arriettyn elämä enää entisensä?

Elokuva oli taattua Studio Ghibli laatua; tuttu kaunis piirrosjälki, hyvä juoni ja loistava musiikki.
Musiikista on pakko mainita Cécile Corbet, jonka musiikkia kuullaan elokuvassa. Hän on ranskalainen laulaja, joka lähetti fanikirjeen sekä kopion albumistaan Stubio Ghiblille. Hänen musiikistaan pidettiin, ja niinpä hänen musiikkiaan voidaan nyt kuulla elokuvassa.

Itseasiassa kirjekaverini Yuka lähetti minulle yli vuosi sitten Karigurashi no Arrietty Soundtrack CD:n, ja ihastuin Corbetin musiikkiin heti. Oli hienoa vihdoinkin kuulla hänen musiikkiaan myös itse elokuvassa.

Rakastin sitä kuinka Arriettyn maailmassa niitit toimivat tikapuina, lanka köytenä ja nuppineula miekkana. Erityisesti veden, ja ylipäätänsä nesteen käyttäytyminen oli hienosti piirretty. 

Perusjuttuna tietenkin oli lievästi surullinen loppu, joissa kyynelkanavani avautuvat aina uskollisesti.

Ehdottomasti katselemisen arvoinen elokuva, josta nauttii niin aikuiset kuin lapsetkin, sukupuolesta riippumatta.

Loppukevennykseksi on aivan pakko laittaa video, jonka bongasin tänään Facebookin kautta. Ei liity ylläolevaan millään tavalla, mutta on sitäkin hulvattomampi. Enjoy! :)

Anime ja sen aiheuttama giri-päänsärky.

Jälleen kerran katsoin anime-elokuvan ja itkin melkein silmät päästäni. Kyseessä oli elokuva nimeltään とある飛空士への追憶 (to aru hikuushi e no tsuioku), englanniksi Recollection of a Certain Pilot, joka on tehty Inumura Korokun fantasia light novelin pohjalta. Syynä kyyneltulvaani oli loppuratkaisu, mikä ei sinänsä yllättänyt ollenkaan; sehän oli vain tyypillinen loppu japanilaiselle animelle.Varoitan siis jo etukäteen: teksti tulee sisältämään juonipaljastuksia, jotta pystyn selittämään mitä tarkoitan kun puhun tyypillisestä lopusta japanilaiselle animelle.

Oletan että osalle lukijoista on tuttu sellainen käsite kuin giri ja ninjou. Giri on iso osa japanilaista kulttuuria, ja joskus sitä on länsimaalaisen hankala ymmärtää. Kyseessä on vastakkainasettelu, missä giri edustaa eräänlaista velvollisuutta, kun taas ninjou edustaa henkilön todellisia tunteita. Giri ja ninjou ovat siis eräänlaisia tunteita, joita koetaan sosiaalisissa tilanteissa. Pääasillisesti nämä sosiaaliset tilanteet voidaan jakaa ryhmiin: johtaja-alainen, vanhempi-lapsi, mies-vaimo, ystävät ja viholliset, sekä työkaverit.

Otetaan näistä ryhmistä esimerkiksi mies ja vaimo. Japanissa on käytössä edelleen järjestetyt avioliitot, vaikkakaan ne eivät ole enää kovin yleisiä. Kuvitellaan nyt kuitenkin, että ison yhtiön tuleva johtaja on rakastunut tulisesti naiseen, joka on täysin tavallisesta keskivertoperheestä. Mies kuitenkin menee naimisiin naisen kanssa, joka on hyvästä perheestä, koska hänen velvollisuutensa eli giri on naida nainen, josta on hyötyä yhtiölle. Tämä giri on siis jotain sellaista, mitä mies ei taatusti haluaisi tehdä, mutta ei voi muutakaan.

Toinen esimerkki minkä satuin bongaamaan netistä on myös hyvä; työssään erittäin hyvä mies saa työtarjouksen toiselta yritykseltä. Luvassa olisi mainetta ja mammonaa, mutta mies kieltäytyy tarjouksesta. Mies tuntee velvollisuutta nykyiselle työnantajalleen, eikä hän millään voi pettää tätä, vaikka hän kuinka haluaisi rikastua ja saada kuuluisuutta. Nämä todelliset tunteet ovat toissijaisia, ja kunnollinen japanilainen yrittää parhaansa mukaan olla toimimatta niiden mukaan. Tärkeämpää on se, että muilla on asiat hyvin, eikä omaa kärsimystä saisi ottaa huomioon.

   

Japanilainen kulttuuri on siis tiukasti sidoksissa tälläiseen moraaliseen käsitteeseen, ja on siis selvää, että se näkyy taiteissa, näytelmissä ym. taiteenlajeissa, populaarikulttuuria unohtamatta. Animessa uskoisin että yksi ensimmäisistä asioista, missä huomaa girin on ystävänpäivä-jaksot, joissa tytöt antavat suklaata pojille. En väitä että se näkyisi aina, mutta silloin tällöin näkee kuinka joku tytöistä antaa jollekin henkilölle giri-chokon. Velvollisuussuklaa, vaikka tytöllä ei tätä poikaa/miestä kohtaan mitään tunteita olisikaan.

Eilen katsomassani elokuvassa päähenkilönä on nuori pilotti Charles Karino, joka saa tehtäväkseen kuljettaa tulevan kuningatar Fana del Moralin kihlattunsa luo pääsaarelle 12.000 km päähän vihollisia kuhisevan meren yli. Tehtävä ei ole helppo, eikä ole myöskään helppoa, kun tapahtumat johtavat siihen, että prinsessa on valmis hylkäämään velvollisuutensa tulevana kuningattarena, ja karkaamaan pilotin kanssa kauan pois. "Onneksi" pilotilla on kuitenkin vahva velvollisuudentunto, ja hän saa prinsessan ymmärtämään, että tämän pitää mennä miehensä luo, ja olla välittämättä omista tunteistaan.

Nyt oletan, että kuvittelette elokuvan lopun olleen surullinen. Päinvastoin, kyseessä oli mielestäni melko tyypillinen ja onnellinen loppu, tai ainakin luultavasti japanilaisten mielestä. Kun päähenkilöt erosivat, he hymyilivät eikä surua nähty kuin sekunnin murto-osan verran lopussa. Prinsessa sai mahdollisuuden suurempaan hyvään valitsemalla velvollisuuden; hän pystyi kuningattarena auttamaan yhdistämään kaksi sotaisaa maata, ja pilotti puolestaan osoitti olevansa todellinen mies kannustamalla prinsessaa seuraamaan tämän giriä.

Pitävätköhän japanilaiset tälläistä miestyyppiä, jolla on vahva velvollisuudentunto jollakin tavalla viehättävänä, seksikkäänä? Koska sellaisia tuntuu olevan paljon. Elokuva oli muutenkin todella hyvä, mutta loppu pisti ajattelemaan juuri tätä giri-ninjou käsitettä, ja sitä kuinka vahvasti se todella näkyy joka puolella. Suosittelen ehdottomasti vilkaisemaan tämän teoksen, ellet sitä vielä ole tehnyt.

Katsoin myös aiemmin tällä viikolla toisen anime-elokuvan nimeltään 星を追う子ども (hoshi o ou kodomo), ja siinäkin lopussa oli nähtävissä jonkinasteista giriä. 

Kuvittelenko vain kaiken, ja tiedänkö asiasta edes yhtään mitään? Joku viisaampi saisi tulla ja kertoa minulle enemmän tästä ilmiöstä.

Mitä mieltä te lukijat olette asiasta?

Sword of the Stranger - taistelua ja draamaa Sengoku-kaudella

Pidän Japanin historiasta kovasti; on lapsikeisareita, juonittelua ja samuroita ym. mielenkiintoista. Tällä kertaa katsoin anime-elokuvan, mikä sijoittuu Japanin historiassa Sengoku-kaudelle (yllätys, yllätys), ja kertoo isännättömästä samuraista (rounin) nimeltä Nanashi, sekä nuoresta pojasta nimeltä Kotarou, ja tämän koirasta Tobimarusta.

Ihastuttava kuvakulma.

Sword of the Stranger (ストレンヂア －無皇刃譚－) on valmistunut vuonna 2007, ja sen on tuottanut BONES, joka on tuottanut mm. Full Metal Alchemistin, Wolf's Rainin, ja monta muuta tunnettua animea. Elokuva on dubattu neljälle kielelle, ja se on voittanut Best Animated Feature - palkinnon Brasilian FANTASPOA ( International Fantastic Film Festival of Porto Alegre) tapahtumassa.

Ensimmäisenä elokuvassa kiinnitin huomiota ääniin; ne olivat upeaa kuultavaa. Ulvova tuuli sai sotilaat ja minutkin tutisemaan kylmästä. Visuaalisesti puolestaan leffa oli jotain uskomatonta; erilaisia kuvakulmia oli käytetty upeasti hyödyksi, ja taistelukohtaukset onnistuivat näyttämään intensiivisiltä, unohtamatta valtavaa veren määrää, mikä roiskui ympäriinsä. Taustat olivat yksinkertaisen kauniita pehmeine väreineen.

Vuoristomaisemaa

Laukataan kauas pois...

Kotarou on nuori poika, jolla on tulinen temperamentti. Hän on joutunut pakenemaan yhdessä koiransa kanssa, ja on matkalla Mangakun temppeliin Shiratoon. Perässään pojalla on kuitenkin joukko Mingejä (kiinalaisia), eikä matka ole todellakaan helppo.

Kotarou on aika paha suustaan, mutta sitäkin valloittavampi. Hän rakastaa yli kaiken koiraansa Tobimarua, ja on valmis tekemään mitä vain koiransa puolesta. Kotarousta, kuten muistakaan hahmoista, ei kuitenkaan kerrota yksityiskohtaisesti, vaan hahmo esittelyt ovat melko suppeat.

Kotarou kiukkuisena.

Kotarou ja Tobimaru.

Kukas tämä tyyppi oikein on?

Nanashi puolestaan on isännätön samurai, joka näyttää heti mistä puusta hänet on veistetty. Tälle tyypille ei parane ryttyillä. Kuten useimmilla cooleilla tyypeillä, myös Nanashilla on menneisyys, joka kummittelee hänen mieltään varsinkin öisin painajaisten muodossa. Hän kantaa mukanaan miekkaa, joka on kuitenkin solmittu tiukasti kiinni huotraan niin, ettei asetta voi käyttää.

Nanashin nimi on sinänsä mielenkiintoinen, sillä Nanashi tarkoittaa japaniksi nimetöntä. Miehellä ei siis ole kunnon nimeä, joten häntä kutsutaan yksinkertaisesti nimettömäksi. Nanashi tosin mainitsee elokuvan aikana muutaman "nimen", joita hänestä on myös käytetty aikoinaan.

Voiko enää komeemmaksi mennä?

Painajaiset vaivaavat.

Voittoisa tappelu.

Päähenkilöiden lisäksi pakkaa sekoittavat feodaaliherrojen suunnitelmat, Kiinan keisarin ilkeät juonet Kotaroun pään menoksi, sekä vähintäänkin outo "etelän barbaari", joka tuntuu etsivän vain tarpeeksi vahvaa vastustajaa itselleen. Verta ja hikeä lentää sen verran, että leffa ei todellakaan ole perheen pienemmille, eikä kyllä vanhemmillekaan jos sattuu herkän vatsan omistamaan, mutta itse olen sitä mieltä, että veri teki vain elokuvasta todellisemman. Sitä oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta sitä tasapainotti hyvä juoni ja rauhalliset kohtaukset. Kyse ei ole siis gore-leffasta, joka ei ole muuta kuin verta ja suolenpätkiä.

Huomionarvoista oli myös kiinan kielen runsas käyttö. Mingit puhuvat lähestulkoon kokonaan kiinaa keskenään, vaikka kyllähän sen kuulee että ääninäyttelijöinä on täysiverisiä japanilaisia. Se ei kuitenkaan ollut mielestäni liian häiritsevää.

Tämä elokuva on siis katselemisen arvoinen varsinkin jos olet anime tai jidaigeki-fani, mutta ehdoton jos olet kumpaakin.

AAVE Circuits järjestää: Koko Satoshi Konin tuotanto valkokankaalla!

AAVE Circuits: Satoshi Kon - retrospektiivi tuo edesmenneen animaatioelokuvien huippuohjaajan koko tuotannon Helsinkiin, Tampereelle ja Vaasaan. Luvassa on siis neljä upeaa elokuvaa Perfect Blue (1997), Millenium Actress (2001), Tokyo Godfathers (2003) ja Paprika (2006).
Retrospektiivin kalenteri on seuraava:

HELSINKI / Kino Andorra, Eerikinkatu 11
22.1.2012 klo 18:00: Perfect Blue
22.1.2012 klo 20:00: Millenium Actress
23.1.2012 klo 18:00: Tokyo Godfathers
23.1.2012 klo 20:00: Paprika

TAMPERE / Art House Cinema Niagara, Kehräsaari
27.1.2012 klo 21:00: Perfect Blue
27.1.2012 klo 22:30: Millenium Actress
28.1.2012 klo 21:00: Tokyo Godfathers
28.1.2012 klo 22:40: Paprika

VAASA / Elokuvateatteri Gloria (1.2) ja Draamasali, Kirjastonkatu 13 (2.2)
1.2.2012 klo 18:00 Perfect Blue
1.2.2012 klo 20:00 Millenium Actress
2.2.2012 klo 18:00 Tokyo Godfathers
2.2.2012 klo 20:00 Paprika

Ja mikä parasta, elokuvia pääsee katsomaan ILMAISEKSI! 

Tulipa mainosmainen bloggaus x) En siis oo mukana projektissa millään tavalla vaan kuulin itsekin tästä tänään, tai eilen, en muista enää. :D Mut eihän tälläistä sovi jättää välistä!


Viralliset sivut löytyvät täältä ja facebookin ryhmään voi liittyä täältä. 

Japanilaista kauhua : Sairen ja Kyôfu

Kun ajattelen japanilaista kauhua tunnen vilunväreiden valuvan selkäpiitäni. Kun ajattelen jälkikäteen näitä kahta japanilaista kauhuelokuvaa, jotka katsoin eilen, tunnen lähinnä vain myötähäpeää. En ymmärrä, mikä viehätys japanilaisilla on tunkea zombeja ym. joka paikkaan. Olisi pitänyt vain uskoa IMDb:n arvosteluja, ja jättää väliin, mutta nyt on myöhäistä katua. Esittelen teille kaksi japanilaista "kauhu" elokuvaa, ja mielipiteeni niistä. Teksti sisältää hieman juonipaljastuksia, ja en tiedä elokuvien virallisia ikärajoja, joten olethan yli 15-vuotias ennen kuin jatkat lukemista :D

SAIREN

Valmistumisvuosi: 2006

Tunnetaan myös nimellä: Forbidden Siren

Ohjaaja: Yukihiko Tsutsumi

Käsikirjoittaja: Naoya Takayama

Kesto: 87 min

Vuonna 1976 Yamijiman saarella kaikki katosivat yhtä henkilöä lukuunottamatta. Eloonjäänyt löydettiin hourivassa tilassa ja hän suoritti itsemurhan myöhemmin.

Vuosia myöhemmin kirjailija saapuu poikansa Hideon (Jun Nishiyama) ja tyttärensä Yukin (Yui Ichikawa) kanssa syrjäiselle Yamijiman saarelle tavoitteena uusi ympäristö lapsille. Yuki on selkeä äitihahmo pitäessään huolta pikkuveljestään.

Muutto tuo kuitenkin tullessaan jotain kammottavaa. Ennen kuin uudet asukkaat pääsevät edes kunnolla asettumaan, naapuri kertoo jotain outoa: Kun kuulet sireenin äänen, älä poistu talosta. 

Elokuva lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle. Tosin en voinut ottaa todesta saaren lääkäriä, jota esitti Naoki Tanaka. Tanakan tietää jokainen, joka seuraa Downtownin jokavuotista Batsu geemua :D

Anyway, saaren kyläläiset tuntuvat oudoilta alusta lähtien, ja saarella vaeltelee punaisissa vaatteissa outo nainenkin. Yuki löytää muistikirjan vuodelta 1976, jossa on kirjoitusta sireenistä. Eikä aikaakaan kun sireeni jyrähtää ensimmäisen kerran päälle. 

Jokaisen kerran jälkeen outoja asioita tapahtuu. Yukin isä alkaa käyttäytyä oudosti, heidän lemmikki koiransa katoaa, ja Hideokin tuntuu viihtyvän punaisissa vaatteissa olevan naisen seurassa. Lopulta Yuki alkaa selvittää saaren salaisuutta ja päättää hiljentää sireenin lopullisesti. Päätöstä vauhdittaa lopulta zombit, jotka ajavat häntä takaa x)

Yuki kiipeää metalliseen torniin ja tuhoaa megafonin, mutta kuinkas ollakaan, ääni ei lakkaa! Saaren lääkäri kiipeää tytön perässä torniin ja taivuttelee Yukia tulemaan alas ja paljastaa jotain mikä saa tytön pois tolaltaan. Tuloksena on sairaalareissu ja elokuvan loppuhuipennus.

Elokuvassa oli mielestäni mielenkiintoinen juoni mutta en edelleenkään tajua mikä oli zombien tarkoitus. Ne pilasivat elokuvan täysin. Näyttelijät olivat mielestäni ihan hyviä ja muutenkin elokuva oli toteutettu ihan ok, tosin pienellä budjetilla. Parasta leffassa oli alku ja lopun suuri paljastus. En suosittele tätä, mutta jos tuntuu että pidät tälläisistä, niin mikäs siinä sitten.

HUOM!

En tiedä virallista ikärajaa mutta en itse suosittele alle 15-vuotiaille!

Lisäksi vielä traileri:

KYÔFU 

Tämä leffa oli ehdottomasti huonompi kuin edellinen, vaikka tässä leffassa ei ollutkaan varsinaisesti zombeja, vaan muuten erittäin outoja hahmoja.

HUOM!

En tiedä virallista ikärajaa, mutta en suosittele alle 18-vuotiaille!

Valmistumisvuosi: 2010

Tunnetaan myös nimellä: The Sylvian Experiments

Ohjaaja: Hiroshi Takahashi

Käsikirjoittaja: Hiroshi Takahashi

Kesto: 94 min

Tarina alkaa kun Tohtori Hattori katsoo miehensä kanssa vanhaa videota salaisista tutkimuksista, jotka huipentuvat koehenkilöiden edessä loistavaan valkoiseen valoon. Hattorin tyttäret saapuvat huoneeseen ja jäävät tuijottamaan tuota outoa valkoista valoa. 

Vuosia myöhemmin toinen sisaruksista, Miyuki katoaa. Hän on päättänyt tehdä itsemurhan yhdessä kolmen muun henkilön kanssa. Lopulta hän päätyykin koekaniiniksi hänen oman äitinsä salaiseen operaatioon. Hänen aivoihinsa asennetaan laite, joka saa Miyukin näkemään normaalin maailman lisäksi tuonpuoleiseen. Pahaksi onneksi Miyuki päättää karata yhdessä toisen tytön, Riekon kanssa.

Kaori, Miyukin pikkusisko yrittää etsiä siskoaan yhdessä Miyukin poikaystävän ja etsivän kanssa. Todellisuus ja uni menevät välillä sekaisin, eikä Kaori ole varma mikä on totta ja mikä ei. He ovat yhdessä siskonsa kanssa pystyneet näkemään outoja asioita jo pienenä, eikä tilannetta helpota, että Kaori pystyy näkemään välillä oman siskonsa ja seuraamaan tätä, poistumalla omasta ruumiistaan.

Lopulta, yhdessä äitinsä avulla he löytävät Miyukin ja Riekon, mutta tytöt ovat kuin aaveita verrattuna entiseen. Ihmisiä kuolee toisensa jälkeen ja lopulta Miyuki pelastaa pikkusiskonsa jättäen äitinsä kuolemaan. Elokuva etenee kohti loppua, kun Kaori tekee selväksi Miyukille mielipiteensä ja yhtäkkiä siirrytään takaisin ikään kuin ajassa ja paikassa, missä asiat ovatkin aivan toisin. Mikä oli totta ja ei, jäi hyvinkin epäselväksi.

Pidän epäselvistä ja kummallisista elokuvista missä ei ole mitään järkeä, kunhan asioihin tulee selkeyttä lopussa. Tässä elokuvassa ei niin käynyt, joten elokuva oli hyvin sekava, eikä näyttelijöissäkään ollut kehumista. Elokuvan tarkoitus on varmasti olla salamyhkäinen ja trillerin tapainen, mutta siinä leffa epäonnistuu pahasti. Jos aivot, ja sekava juonenkuljetus ovat juttusi niin katso ihmeessä, mutta muuten jätä väliin!

冬休み!

Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä tuntuu vihdoinkin siltä että loma on alkanut. Koko syksy on ollut yhtä pyörremyrskyä ja jossain vaiheessa mietin jo tuleeko sille edes loppua. Tulihan sille, ainakin kuukaudeksi. Silti en voi jättää täysin kouluhommia syrjään, sillä koe oli sen verran vaikea että uusinnan uhka on suuri. Ei siinä sitten mitään, sinne mennään sitten ja jollei sillä mene läpi niin olkoon menemättä.

Ihan kun tuossa lukukausikokeessa ei olisi ollut tarpeeksi murehdittavaa niin otin syksylle kaksi muutakin kurssia. Historian kurssin suoritin jo aikaisemmin syksyllä mutta populaarikulttuuri jäi viime tippaan. Sinne sitten tietenkin piti kirjoittaa kaksi esseetä ja täyttää lappuja ym. joihin meni arvokasta "tärkeämmän kokeen" lukuaikaa. Nyt pidetään vain peukkuja pystyssä että kurssi menee läpi, koska sitten olen suorittanut kaikki ylimääräiset kurssit eikä tarvitse niitä sitten enää murehtia. Oli tästä kurssista sekin hyöty että sen varjolla sain mukavan tilaisuuden tutustua yhteen puhutuimmista animeista hetkeen eli Puella Magi Madoka Majicaan.

Tuossa ehkä kuukausi sitten, sopivasti juuri ennen kokeita (not), palasin jälleen Flyffin maailmaan. Varsinainen pelaaminen tosin jäi melko vähäiselle vielä ennen kokeita mutta nyt olen taas päässyt vauhtiin. Uuden versio päivityksen myötä löytää jälleen kaikkea uutta ja kivaa tutkittavaa, sen lisäksi etten ole vielä muutenkaan täysin kärryillä johtuen siitä että välistä on jäänyt ainakin kolme versiota. Perusidea on kuitenkin sama joten nyt kelpaa viettää lomaa pelaillen, töissä käyden ja katsoen satunnaisesti elokuvia, animea ym. kivaa.

Itseasiassa tuli katsottua tuossa pari päivää sitten yksi visuaalisesti niin komea leffa että välillä meni melkein kylmiä väreitä selkää pitkin. Kyseessä oli Tekken - Blood Vengeance (鉄拳 ブラッド・ベンジェンス
), joka oli kyllä jotain aivan muuta kuin edellinen Tekken-leffa minkä katsoin. Tarina sijoittuu Tekken 5 ja Tekken 6 välimaastoon ja päähenkilönä nähdään Ling Xiaoyu.

Leffa julkaistiin Japanissa syyskuussa joten aika tuore leffa kyseessä. Itse katsoin leffan japaniksi puhuttuna mutta saatavilla on myös englanniksi dubattu versio.
Tarina on aika peruskauraa jos vähääkään tietää Tekkenistä joten en siitä sen enempää mainitse, kannattaa itse katsoa jos löytyy 92 minuuttia ylimääräistä aikaa. Trailerin haluan kuitenkin laittaa jotta näette millaista jälkeä leffa on visuaalisesti. Jotkut kohdat oltiin saatu näyttämään niin aidoilta että siinä meni ihan sanattomaksi. Muutama kuvakin kaupanpäälle.

Tästä leffasta jäi kyllä hyvä maku suuhun, mättöä mätön perään ja sellaista menoa että heikompaa kauhistuttaa. Taistelukohtauksetkin olivat niin mahtipontisia että voi sanoa elokuvan pysyvän sen suhteen uskollisena pelisarjalle. Tälläisiä leffoja lisää ja äkkiä!

Jees, nyt minä siirryn muihin puuhiin mutta kirjoittelen ehkä tässä lähiaikoina yhden erittäin suositun manga/animen live-action lyhytdraamasta jonka katsoin tänään loppuun. Oli se vaan niin mahtava.

Nukketeatteria Hollywoodin tapaan

Kyllä vain, eilen illalla tuli katsottua Bunraku.
Katsellessani kyseisen leffan kansia kylmät väreet kulkivat selässäni. Minulla on ennakkoluuloja monista asioista ja Hollywood-leffat höystettynä itämaisilla jutuilla kuuluu näihin asioihin. Oli kyse sitten pelistä, animesta tai jostain muusta tehdystä elokuvasta niin yleensä ne tuppaavat olemaan täysiä floppeja. Epäluulojani lisäsivät traileri jonka olin nähnyt aikaisemmin:

Toisaalta, mielenkiintoa kyseistä leffaa kohtaan lisää tietenkin Gackt.
Eniten mietitytti onko Gacktillä edes kunnon osaa leffassa, puhuuko sanaakaan japania ja miten mahtaa englanti luistaa. Sekä tietenkin itse näyttelytaidot, sillä muutaman leffan olen nähnyt missä hän näyttelee eikä hän nyt mikään maailman paras sillä saralla ole.
Mutta kyllä vain positiivisesti sai yllättyä. Gacktilla oli kunnon rooli ja mielestäni näyttelikin ihan siedettävästi. Japania puhuttiin ihan mukavasti ja englannistakin sai selvää :D Ärsyttävintä oli ehkä hänen näyttelemänsä hahmon nimi joka tuntui otetun suoraan Super Mariosta. Voi Yoshi, Yoshi, Yoshi.

Kaikkein parasta leffassa oli kuitenkin se erilainen tyyli millä se oli tehty. Sarjakuvamaisuutta ym. ihan kuin Sin Cityssä konsanaan. Tiedätte varmasti sellaiset lapsille suunnatut ponnahduskirjat? En tiedä siis niitten oikeaa nimeä mutta sellaista näkyy paljon Bunrakussa. Värimaailma oli myös mielenkiintoinen ja japanilainen teema näkyi selkeästi joka puolella.
Hauska ja mielestäni toimivakin yksityiskohta oli tarinankertoja joka oli esillä juuri sopivasti. Itse juoni taas oli helposti arvattavissa mutta eipä se haitannut kun muuten meininki oli visuaalisesti niin mielenkiintoista katseltavaa. Vähän sama kuin Avatarissa; juoni moneen kertaa puhki kulutettu mutta hyvin jaksoi kattoa loppuun ku oli niin pirun komeen näköinen elokuva kokonaisuudessaan.

Eli loppujen lopuksi olin positiivisesti yllättynyt ja kyllä tämä ehdottomasti kannattaa katsoa jos vain vähääkään on sellainen fiilis että tämäntyylinen elokuva voisi miellyttää. Toimintaahan tämä pitkälti oli eikä huumoria ollut niin paljon että voisi millääntavalla komediaksi luokitella. Vertakin näkyi kiitettävästi mutta ei mielestäni liikaa... Jos sellaiset jutut vääntää yleensä jonkun vatsaa niin ei kannata sen takia jättää katsomatta, varsinkaan kun veri oli ihan ruskeeta eikä ollenkaan aidon näköistä :D

                          Klikatkaa ihmeessä kuvia isommaksi!

P.s Sain katsottua myös Zoku Natsume Yuujin-chou:n loppuun joten siitä sitten päivitystä tulossa lähipäivinä ^__^