Muisteluita: takaisin Suomeen

Muistoja paluusta Suomeen toukokuussa:

Viimeiset viikot Japanissa olivat hektisiä. Työharjoittelu loppui 14.5 ja Suomeen palasin 20.5. Osa-aikatyötä tein 18. päivään asti ja kaiken tämän ohella piti pakata, maksaa laskuja, postittaa tavaraa Suomeen ja hoitaa muita asioita.

Aloitin pakkaamisen jo Golden Weekin aikana heti toukokuun alussa, sillä minulla oli siinä välissä pidempi loma, emmekä olleet suunnitelleet mitään reissujakaan sillä Golden weekin aikana matkustaminen hyper kallista. Niinpä pakkailin ja katselin Netflixiä siinä sivussa. Yhtenä päivänä käytiin testaamassa ihanan okonomiyakiravintolan, mikä oli mielettömän hyvä paikka lähellä Ibarakin JR-asemaa. Siellä käytiinkin vielä toisen kerran ennen paluuta, niin hyvä paikka oli.

Viimeinen harjoitteluvikko vierähti melko nopeasti ja perjantai illalla tytöt tulivat mun luokse viettämään iltaa. Katsottiin pari leffaa, syötiin juustoja ja juotiin viiniä. Kyyneleitäkin vuodatettiin, sillä olihan tuo ilta viimeinen yhteinen iltamme. Viiniä juotiin kyllä vähän liikaakin, ja aamulla olo oli vähän hutera. Viimeinen työpäivä oli vielä edessä ja samalla päättäjäiset.

Ilmaiset sapuskat tuli vedeltyä koululla ja muutama yhteiskuvakin otettua. Niin päättyi se vaihe elämästä. Haikeaa se kyllä oli. Illalla koko porukka meni vielä syömään Beer Gardeniin Umedaan, kiinalaistyyppiseen buffet-ravintolaan ja siellä sitten kyyneleet valui kun sanoimme monille tyypeille hyvästit.

Helen uhmasi Okinawan kirousta ja lähti vielä Ishigakiin parin muun opiskelijan kanssa, mutta me Esterin kanssa jäimme Osakaan ja viimeisen viikon alussa menimme saattamaan Andreaa bussiasemalle. Bussin odottelu oli hirveää ja kun se vihdoin sieltä tuli niin kyyneleille ei meinannut tulla loppua. Esterin äiti, joka oli saapunut pari päivää aiemmin, oli mukana ja hänkin itki meidän sanoessa hyvästejä. Itku meinaa tulla tätä kirjoittaessakin, niin hyviä kavereita kaikista minulle tuli.

Esterille sanoin hyvästit viimeisenä iltanani Japanissa. Kävimme porukalla syömässä aiemmin mainitsemassani okonomiyaki paikassa, mistä muodostui tavallaan viimeinen ateriani Japanissa. Siitä jatkoin Helenin kanssa (tuli samana päivänä takaisin Osakaan) mun kämpille, missä Helen vietti viimeisen yön kanssani. Jouduimme heräämään jo kolmen jälkeen yöllä, sillä minun piti ehtiä aamun ensimmäiseen junaan kaikkien tavaroideni kanssa. Onneksi Helen oli apuna, mutta arvatkaa sitä kyyneleiden tulvaa kun istahdin bussiin ja vilkutin hyvästit viimeisellekin toverille.

Aikamoisessa sumussa meni tuo paluu, sillä paluulentoni ei suinkaan ollut suora lento (yhyy, miksi mä oon niin kitsas) vaan jouduin kiertämään Tokion ja Munchenin kautta kotiin. Arvatkaa sitä ketutuksen määrää kun lento meni ihan Suomen ja Helsingin vierestä Saksaan... Onneksi odotusajat eivät olleet sentään pitkiä. Saksassa sitten aloin kuulla suomen kieltä ja sekös vasta oudolta tuntui... ja suorastaan ärsyttävältä. Siitäkin kuitenkin selvisin ja pian kone jo olikin laskeutumassa Helsinki-Vantaalle. Siinä katsellessani Helsinkiä yläilmoista tajusin kuinka tajuttoman pieni paikka se oikeasti on!

Erinäisten sekoilujen jälkeen löydettiin vihdoin Villen kanssa toisemme ja matka kotiin alkoi. Tosin "koti" oli uusi asunto, mihin Ville muutti minun lähtiessä Japaniin. Kissa katsoi minua kuin vierasta sikaa, mutta muisti parissa päivässä minut ja tehtäväni: ulkoiluttaa sitä aina käskystä... Totuttelu suomalaiseen arkeen alkoi ja häiden suunnittelu alkoi tosissaan.

Ensimmäiset kuukaudet menikin niin vinhaa vauhtia, että ihan tuntuu etten ole kunnolla niitä rekisteröinyt. Pienoinen minimasennus iski häiden jälkeen, kun ei enää ollutkaan joka päivä jotain tehtävää. Oli liikaa aikaa ikävöidä ystäviä ja Japania. Monet itkut on itketty, mutta vähitellen olen taas saanut otetta elämästä. Blogin kirjoittaminenkin on tuntunut ylivoimaiselta, minkä takia tämänkin postauksen kirjoittaminen on kestänyt monta kuukautta. Animen katsominen on nykyään tuskaa, sillä pillahdan itkuun pienimmistäkin tutuista asioista. Näin monen kuukauden jälkeen luulisi ikävän jo hellittävän... Ja ehkä se onkin hellittänyt, mutta jäljelle on jäänyt sellainen tunne etten tiedä minne oikeasti kuulun.

Onneksi saan jälleen opettaa kansalaisopistossa japania, mikä on sellainen valopilkku minun elämässäni. On kiva päästä jakamaan sellaista mistä itse nauttii niin kovasti, vaikka täydellinen opettaja en olekaan. On kiva silti huomata, että Japanista mukaan tarttui paljon uutta mitä opettaa muillekin. Harmikseni tämä vuosi on luultavasti kuitenkin viimeinen opetushommissa, sillä pyrin valmistumaan kevääseen mennessä. Sen jälkeiset suunnitelmat ovat vielä auki, enkä sen vuoksi pysty lupaamaan kansalaisopistoille mitään. Mennään nyt päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tuleman pitää :)

Ikimuistoinen matka Okinawalle; hyvässä ja pahassa

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

Tänään muistellaan vähän reissuja Japanissa:

Hyvä että olimme selvinneet Etelä-Korean reissusta huhtikuussa, kun suuntasimme jälleen lentokentälle ja tällä kertaa matkasimme Okinawan pääsaarelle Nahaan. Pitkä haaveni päästä Okinawalle oli vihdoinkin täyttymässä! Oikeastaan olisimme halunneet mennä Ishigakiin, yhteen Okinawan saariston pienemmistä saarista, mutta budjetti riitti vain pääsaarella vierailuun.

Okinawalla järkevintä olisi ajaa autolla ja kierrellä paikkoja, mutta me tyydyimme tutustumaan Nahaan ja pikkuiseen rantaan mikä oli aivan hostellin läheisyydessä. Ensimmäisenä iltana kävimme hakemassa vähän naatiskelunestettä ja menimme istuskelemaan ja kuuntelemaan musiikkia rannalle. Ah, tuo kauan kaivattu rentoutumishetki. Sitä oli odotettu. Auringonlasku oli kaunista katseltavaa ja hiekka tuntui kivalta jalkapohjissa.

Seuraavana päivänä suuntasimme lähes suorintein rannalle ja uudet bikinit pääsivät käyttöön. Vesi oli vielä aavistuksen viileää, mutta tuli silti käytyä uimassakin. Pari tuntia siinä keikuimme rannalla kun Ester alkoi voida hieman huonosti. Olin jo aiemmin kysynyt pärjääkö hän rannalla, sillä hän oli porukan vaalein, mutta hän sanoi olevansa pro auringonottaja. Lähdimme takaisin hostellille ja siellä meidän matkamme saikin sitten ikävän käänteen.

Ester muuttui punaiseksi kuin rapu, vaikka hän käytti aurinkorasvaa hulluna. Helen oli yhtä punainen ja vasta siinä tilanteessa hän sanoi ettei laittanut rasvaa. Itse olen palanut eläessani tasan kaksi kertaa, sillä en pala todellakaan helposti. Tästä huolimatta sivelin herkimpiin kohtiini rasvaa ja ne säilyivätkin palamiselta. Muille ruumiinosille ei käynyt niin hyvin. Porukan meksikolaisverinenkin sai oman osansa, mitä hänen äitinsä ei ollut uskoa todeksi. Andrea ei ole palanut kertaakaan eläessään.

Voitte siis kuvitella, että Esterin ja Helenin olo oli tuskainen, jos jopa minä ja Andrea saimme osamme säteilystä. Eipä käynyt tyhmillä lainkaan mielessä että alkukesän aurinko on aina se polttavin ja vielä noin etelässä... Voi pojat. Ainakin opin, etten mene enää Suomessakaan ulos ilman aurinkovoidetta. Sen verran pelästyin Okinawalla. Kaikki keinot käytettiin että tyttöjen olo helpottaisi, mutta kivut olivat todella pahaa luokkaa. Luonnollisesti lauantai meni tytöiltä täysin sivusuun. Minä ja Andrea puolestaan olimme vielä elossa, joten päätimme lähteä vähän seikkailemaan.

Andrea olisi kovasti halunnut käydä Okinawan tunnetussa akvaariossa, mutta valitettavasti kyseinen akvaario oli kaukana pohjoisella puoliskolla saarta, eikä meillä ollut aikaa lähteä sinne. Niinpä nappasimme bussin ja suuntasimme Okinawa World nimiseen paikkaan, minne kesti mennä bussilla n. tunnin verran. Matkalla tutustuimme hongkongilaiseen nuoreen naiseen ja tämän äitiin, sekä brasilialaiseen naiseen joka oli työmatkalla Okinawalla. Tämän brassinaisen kanssa sitten kiertelimmekin pitkin puistoa katselemassa myrkyllisiä käärmeitä, okinawalaista tanssiesitystä ja lopuksi tippukiviluolaa.

Olen aina halunnut käydä oikeassa tippukiviluolassa eikä Okinawan luola ollut pettymys. Toki luolasta oli tehty turvallinen rakentamalla polku mitä pitkin tunnelissa käveltiin, mutta se ei pilannut tunnelmaa. Pitkin poikin luolaa oli lamppuja valaisemassa tippukiviä ja jalkojamme ja kosteus kietoi meidät yhä tiukempaan syleilyyn mitä pidemmälle kävelimme. Luolassa ei ollut juuri ketään meidän lisäksi, sillä puisto oli jo sulkeutumassa. Ainoat äänet meidän lisäksi oli tipahtelevan veden ääni ja satunnaisesti solisevan maanalaisen puron ääni. Ihan älyttömän hieno kokemus.

Paremmin ei kyseistä paikkaa ehditty tosiaan tutkia kun piti jo lähteä, sillä bussikin oli lähdössä hyvin pian sulkeutumisen jälkeen. No siinä sitten yritettiin kiirehtiä bussiin, mutta myöhästyttiin siitä ja jouduttiin sitten odottelemaan puolisen tuntia seuraavaa. Siinä välissä ehti monta taksia käydä tarjoamassa palvelujaan hyvin epä-japanilaisen tungettelevaan tapaan eikä meitä huvittanut hypätä sellaisten taksien kyytiin lainkaan. Luultavasti taksi olisi ollut nopeampi ja halvempi, mutta toisaalta bussissa istuskelu hyvässä seurassa ei ollut lainkaan huono kokemus. Maisemat olivat myös ihanan vehreät, sillä bussi kiersi varsinaisen viidakon keskellä. Kaikki se vihreys oli mukavaa vaihtelua Osakan harmauteen.

Päästyämme takaisin pääkaupunkiin Nahaan huomasimme, että sää oli kääntymässä nopeasti huonoon suuntaan. Pääsimme ulos bussista ja käveltyämme muutaman askeleen eteenpäin, vettä alkoi tulla kuin aisaan. Syöksyimme jonkun asukkaan avonaiseen autotalliin suojaan ja naurussa oli pidättelemistä kun samassa suojassa kökötti kaksi kissaakin. Pääsimme lopulta konbiniin, mistä ostimme jättisateenvarjon päästen jatkamaan matkaa. Tytöt olivat tässä vaiheessa jollain ihmeellä saaneet vaatteet niskaan ja käveltyä meitä vastaan mennäksemme syömään jonnekin. Raukat olivat kyllä todella heikossa hapessa ja rankkasade ei auttanut asiaa, sillä sade sattui tyttöjen iholla kovasti. Päästiin kuitenkin syömään, mutta siellä sitten huomattiin että Esterille oli noussut vesikelloja selkään ja olkapäille. Ei ihme siis että kivut olivat kovat. Ei muuta kuin takaisin hostelliin, mistä ystävällinen työntekijä selvitti avoinna olevan sairaalan ja soitti taksin meille.

Pääsinkin sitten kokemaan ensimmäistä kertaa japanilaisen sairaalan kun kurvasimme päivystyksen pihaan. Tytöiltä mitattiin heti kuumeet ja vaikka pelkäsimme joutuvamme jonottamaan kauan (porukkaa oli aika paljon ja kello jo lähemmäs 11 illalla) he pääsivät melko nopeasti lääkärin pakeille. Menin mukaan auttamaan tulkkauksessa, vaikka tytöt kyllä ihan hyvin pärjäsivät itsekin. Toisen asteen palovammathan Esteriltä löytyi ja siihen saatiin lääkkeet, Helen sai samat satsit vaikka vesikelloja hänellä ei ollutkaan.

Palatessamme takaisinpäin Helen huomasi kuitenkin, että hänellekin oli noussut kelloja ja siinä sitten kauhisteltiin kunnes tajusin että minunkin vasempaan olkapäähän ilmestyi niitä! Jaettiin sitten salvat niin että kaikki sai hoitoa ja kirottiin Okinawan aurinko syvimpiin syövereihin.

Maanantaina käytiin sitten vähän kiertelemässä ostoskaduilla ja leiriydyttiin moneksi tunniksi A&W-hampurilaispaikkaan (niitä ei ole muualla Japanissa kuin Okinawalla), vaikka tarkoitus oli mennä katsomaan yhtä linnaa. Väsymys oli kuitenkin kova, enkä halunnut rasittaa tyttöjä liikaa, joten päädyimme istuskelemaan ja juttelemaan kaikenlaista. Sitten olikin jo kotiinpaluun aika ja voitte kuvitella millaisen vastaanoton saimme Osakassa. :D Porukka ihmetteli kun olin muuttunut kasvoista lähes mustaksi ja Esterin opettaja oli niin huolissaan että pisti minut viemään Esterin ihotautilääkärille.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Selvisimme kaikki hengissä, vaikka Esterillä kestikin kauiten parantua. Ester käytti loppuajan Osakassa 50 vahvusta aurinkovoidetta ja me muutkin pidimme kiltisti pitkähihaisia vaikka lämpötilat alkoivat olla jo lähemmäs 28 astetta. Kaikki ihoni kuoriutui pois reisiä ja rintakehää lukuunottamatta ja selkäni näytti yhdessä vaiheessa erittäin hurjalta. Rusketus tarttui kuitenkin hyvin, sillä minulla on vieläkin bikinirajat muistona tästä reissusta! Matkalla saalistettiin myös Pokemoneja (luonnollisesti ennen Pokemon Go:n julkaisua).

♥ Mukavaa vuoden alkua kaikille! ♥

USJ:n uusi laite ja pikavisiitti Etelä-Koreaan

Huhtikuu oli yksi kiireisimmistä ja parhaista kuukausista Japanissa, sillä lämpötilat nousivat reippaasti, luonto heräsi täyteen vehreyteen ja ei ollut paljon tylsiä hetkiä missään välissä. Maaliskuun lopusta huhtikuun alkuun saimme nauttia kirsikankukista ja työharjoittelun puolesta sain yhden isomman projektin päätökseen huhtikuun alussa. Stressi alkoi pikkuhiljaa helpottamaan ja vapaa-ajasta oli helpompi ottaa ilo irti.

Universal Studioon avattiin juuri sopivasti uusi laite, jonka rakentamista olimme seuranneet jännityksellä syksystä lähtien ja pakkohan se oli päästä testaamaan. Kyseessä on The Flying Dinosaur, kiva lisä puiston Jurassic Park-osioon. Kävimme Hetan kanssa maaliskuussa USJ:ssä ja näin silloin kun laitteella tehtiin testiajoja ja hurjaltahan tuo näytti. Huhtikuussa olikin sitten aika mennä testaamaan monsteria kavereiden kanssa ja tunnin jonotuksen jälkeen pääsimme hurjalle ajelulle:

Ihan älyttömän hyvä laite, varmaan paras missä oon ikinä ollut. Suosittelen! Kyyti kestää älyttömän kauan ja se taitaa olla jopa maailman pisin "lentävä" kyyti.

Samaisen viikon viikonlopuksi olikin sitten luvassa toisenlaista ohjelmaa, sillä suuntana oli Etelä-Korean Seoul! Hyppäsimme halpalentoyhtiö Peachin koneeseen ja lensimme erittäin lyhyen lennon naapurimaahan. Saavuimme perille myöhään, sillä kone oli sääolojen vuoksi hieman myöhässä ja sen lisäksi onnistuimme jotenkin sekoilemaan Seoulin metrosysteemin kanssa oikein kunnolla. Siinä vaiheessa oli jo vähän väsy ja nälkä, joten turhautuminen alkoi nostaa päätään, mutta pääsimme vihdoin ja viimein perille meidän hostelliin. Helen valitsi meidän yöpymispaikan ja siellä paikan päällä kävi sitten ilmi, että hän olikin ottanut dormitoryn meille. Yllätys oli melkoinen kun löysimme japanilaisen naisen nukkumasta yhteisestä huoneesta. No, lähdettiin vähän haukkaamaan yöpalaa ja sitten jo painuttiikin pehkuihin.

Lauantaina alkoikin sitten se shoppailu ja pienimuotoinen kiertely siellä täällä, meillä kun ei ollut oikeastaan mitään sen suurempia suunnitelmia viikonlopulle. Monenmoisia kosmetiikkakauppoja tuli kierreltyä ja sadetta pakoiltua, sillä sää ei ollut aivan parhaasta päästä. Lähdimme myös reissuun Gangnamin kaupunginosaan, koska pakko siellä oli ihan vaan Gangnam Stylen takia käydä. Lopuksi suunnattiin vielä Seoul-tornille, mutta sää oli tässä vaiheessa jo lähes myrskyluokkaa ja pääsymaksu tornille sen verran huima, että päätimme lähteä takaisin hostellille melko aikaisin.

Vähän tuli shoppailtua...

Sunnuntaina kierreltiin enemmän meidän hostellin lähialuetta ja löysimmekin ihan tajuttoman kivan markkinapaikan, missä myytiin tosi halvalla vaatteita, laukkuja ja kaikenlaista muuta sälää. Ostin sieltä mm. selfie-kepin noin 5 eurolla ja samaan hintaan laajentavan linssin puhelimeen. Edullisista hinnoista huolimatta rahaa paloi vähän liiankin paljon tällä reissulla.

Tälläinen näky odotti Japanissa...

Alunperin olimme suunnitellut käyttävämme lauantain DMZ-retkeen, mutta kohtalon ja erään matkatoimiston takia tuo retki jäi tekemättä. Me nimittäin yritimme varata kyseistä retkeä hyvissä ajoin pari kuukautta etukäteen, jolloin meille ilmoitettiin, että he tietävät vasta maaliskuun puolessa välissä huhtikuun retkipäivät. No, laitoin siten heti maaliskuun puolenvälin tienoilla viestiä matkatoimistolle ja he vastasivat että kyseinen päivä on jo loppuunmyyty! Kumma juttu, sillä eihän heidän edes pitänyt tietää niitä päiviä...

Reissu oli muuten oikein onnistunut ja Etelä-Korea yllätti mut kyllä positiivisesti. Eipä mulla mitään suurempia ennakkokäsityksiä kai ollutkaan, mutta hirveän positiivinen fiilis jäi ja sellainen olo, että haluan vielä joskus uudestaan Seouliin. Ja pakko se kai on, sillä DMZ-retki kuuluu kyllä mun bucket listaan.

Ruoka oli tulista, mutta hyvää. Valitettavasti ei ehditty erilaisia ruokiakaan sen suuremmin maistella, mutta tuliaiseksi muistin ostaa ihania pyöreitä herkkuja, joissa on pehmeä valkoinen sisus suklaakuorrutteella. En tiedä niiden nimeä, mutta sain harvasen päivä mussutella niitä työharjoittelussa opiskelijoiden palatessa Etelä-Koreasta.

Tämän reissun jälkeen ei kauaa saatu palautua, sillä seuraavana viikonloppuna luvassa oli reissu Okinawalle. Siitä luvassa lisää myöhemmin :)