Tänään muistellaan vähän reissuja Japanissa:
Hyvä että olimme selvinneet Etelä-Korean reissusta huhtikuussa, kun suuntasimme jälleen lentokentälle ja tällä kertaa matkasimme Okinawan pääsaarelle Nahaan. Pitkä haaveni päästä Okinawalle oli vihdoinkin täyttymässä! Oikeastaan olisimme halunneet mennä Ishigakiin, yhteen Okinawan saariston pienemmistä saarista, mutta budjetti riitti vain pääsaarella vierailuun.
Okinawalla järkevintä olisi ajaa autolla ja kierrellä paikkoja, mutta me tyydyimme tutustumaan Nahaan ja pikkuiseen rantaan mikä oli aivan hostellin läheisyydessä. Ensimmäisenä iltana kävimme hakemassa vähän naatiskelunestettä ja menimme istuskelemaan ja kuuntelemaan musiikkia rannalle. Ah, tuo kauan kaivattu rentoutumishetki. Sitä oli odotettu. Auringonlasku oli kaunista katseltavaa ja hiekka tuntui kivalta jalkapohjissa.
Seuraavana päivänä suuntasimme lähes suorintein rannalle ja uudet bikinit pääsivät käyttöön. Vesi oli vielä aavistuksen viileää, mutta tuli silti käytyä uimassakin. Pari tuntia siinä keikuimme rannalla kun Ester alkoi voida hieman huonosti. Olin jo aiemmin kysynyt pärjääkö hän rannalla, sillä hän oli porukan vaalein, mutta hän sanoi olevansa pro auringonottaja. Lähdimme takaisin hostellille ja siellä meidän matkamme saikin sitten ikävän käänteen.
Ester muuttui punaiseksi kuin rapu, vaikka hän käytti aurinkorasvaa hulluna. Helen oli yhtä punainen ja vasta siinä tilanteessa hän sanoi ettei laittanut rasvaa. Itse olen palanut eläessani tasan kaksi kertaa, sillä en pala todellakaan helposti. Tästä huolimatta sivelin herkimpiin kohtiini rasvaa ja ne säilyivätkin palamiselta. Muille ruumiinosille ei käynyt niin hyvin. Porukan meksikolaisverinenkin sai oman osansa, mitä hänen äitinsä ei ollut uskoa todeksi. Andrea ei ole palanut kertaakaan eläessään.
Voitte siis kuvitella, että Esterin ja Helenin olo oli tuskainen, jos jopa minä ja Andrea saimme osamme säteilystä. Eipä käynyt tyhmillä lainkaan mielessä että alkukesän aurinko on aina se polttavin ja vielä noin etelässä... Voi pojat. Ainakin opin, etten mene enää Suomessakaan ulos ilman aurinkovoidetta. Sen verran pelästyin Okinawalla. Kaikki keinot käytettiin että tyttöjen olo helpottaisi, mutta kivut olivat todella pahaa luokkaa. Luonnollisesti lauantai meni tytöiltä täysin sivusuun. Minä ja Andrea puolestaan olimme vielä elossa, joten päätimme lähteä vähän seikkailemaan.
Andrea olisi kovasti halunnut käydä Okinawan tunnetussa akvaariossa, mutta valitettavasti kyseinen akvaario oli kaukana pohjoisella puoliskolla saarta, eikä meillä ollut aikaa lähteä sinne. Niinpä nappasimme bussin ja suuntasimme Okinawa World nimiseen paikkaan, minne kesti mennä bussilla n. tunnin verran. Matkalla tutustuimme hongkongilaiseen nuoreen naiseen ja tämän äitiin, sekä brasilialaiseen naiseen joka oli työmatkalla Okinawalla. Tämän brassinaisen kanssa sitten kiertelimmekin pitkin puistoa katselemassa myrkyllisiä käärmeitä, okinawalaista tanssiesitystä ja lopuksi tippukiviluolaa.
Olen aina halunnut käydä oikeassa tippukiviluolassa eikä Okinawan luola ollut pettymys. Toki luolasta oli tehty turvallinen rakentamalla polku mitä pitkin tunnelissa käveltiin, mutta se ei pilannut tunnelmaa. Pitkin poikin luolaa oli lamppuja valaisemassa tippukiviä ja jalkojamme ja kosteus kietoi meidät yhä tiukempaan syleilyyn mitä pidemmälle kävelimme. Luolassa ei ollut juuri ketään meidän lisäksi, sillä puisto oli jo sulkeutumassa. Ainoat äänet meidän lisäksi oli tipahtelevan veden ääni ja satunnaisesti solisevan maanalaisen puron ääni. Ihan älyttömän hieno kokemus.
Paremmin ei kyseistä paikkaa ehditty tosiaan tutkia kun piti jo lähteä, sillä bussikin oli lähdössä hyvin pian sulkeutumisen jälkeen. No siinä sitten yritettiin kiirehtiä bussiin, mutta myöhästyttiin siitä ja jouduttiin sitten odottelemaan puolisen tuntia seuraavaa. Siinä välissä ehti monta taksia käydä tarjoamassa palvelujaan hyvin epä-japanilaisen tungettelevaan tapaan eikä meitä huvittanut hypätä sellaisten taksien kyytiin lainkaan. Luultavasti taksi olisi ollut nopeampi ja halvempi, mutta toisaalta bussissa istuskelu hyvässä seurassa ei ollut lainkaan huono kokemus. Maisemat olivat myös ihanan vehreät, sillä bussi kiersi varsinaisen viidakon keskellä. Kaikki se vihreys oli mukavaa vaihtelua Osakan harmauteen.
Päästyämme takaisin pääkaupunkiin Nahaan huomasimme, että sää oli kääntymässä nopeasti huonoon suuntaan. Pääsimme ulos bussista ja käveltyämme muutaman askeleen eteenpäin, vettä alkoi tulla kuin aisaan. Syöksyimme jonkun asukkaan avonaiseen autotalliin suojaan ja naurussa oli pidättelemistä kun samassa suojassa kökötti kaksi kissaakin. Pääsimme lopulta konbiniin, mistä ostimme jättisateenvarjon päästen jatkamaan matkaa. Tytöt olivat tässä vaiheessa jollain ihmeellä saaneet vaatteet niskaan ja käveltyä meitä vastaan mennäksemme syömään jonnekin. Raukat olivat kyllä todella heikossa hapessa ja rankkasade ei auttanut asiaa, sillä sade sattui tyttöjen iholla kovasti. Päästiin kuitenkin syömään, mutta siellä sitten huomattiin että Esterille oli noussut vesikelloja selkään ja olkapäille. Ei ihme siis että kivut olivat kovat. Ei muuta kuin takaisin hostelliin, mistä ystävällinen työntekijä selvitti avoinna olevan sairaalan ja soitti taksin meille.
Pääsinkin sitten kokemaan ensimmäistä kertaa japanilaisen sairaalan kun kurvasimme päivystyksen pihaan. Tytöiltä mitattiin heti kuumeet ja vaikka pelkäsimme joutuvamme jonottamaan kauan (porukkaa oli aika paljon ja kello jo lähemmäs 11 illalla) he pääsivät melko nopeasti lääkärin pakeille. Menin mukaan auttamaan tulkkauksessa, vaikka tytöt kyllä ihan hyvin pärjäsivät itsekin. Toisen asteen palovammathan Esteriltä löytyi ja siihen saatiin lääkkeet, Helen sai samat satsit vaikka vesikelloja hänellä ei ollutkaan.
Palatessamme takaisinpäin Helen huomasi kuitenkin, että hänellekin oli noussut kelloja ja siinä sitten kauhisteltiin kunnes tajusin että minunkin vasempaan olkapäähän ilmestyi niitä! Jaettiin sitten salvat niin että kaikki sai hoitoa ja kirottiin Okinawan aurinko syvimpiin syövereihin.
Maanantaina käytiin sitten vähän kiertelemässä ostoskaduilla ja leiriydyttiin moneksi tunniksi A&W-hampurilaispaikkaan (niitä ei ole muualla Japanissa kuin Okinawalla), vaikka tarkoitus oli mennä katsomaan yhtä linnaa. Väsymys oli kuitenkin kova, enkä halunnut rasittaa tyttöjä liikaa, joten päädyimme istuskelemaan ja juttelemaan kaikenlaista. Sitten olikin jo kotiinpaluun aika ja voitte kuvitella millaisen vastaanoton saimme Osakassa. :D Porukka ihmetteli kun olin muuttunut kasvoista lähes mustaksi ja Esterin opettaja oli niin huolissaan että pisti minut viemään Esterin ihotautilääkärille.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Selvisimme kaikki hengissä, vaikka Esterillä kestikin kauiten parantua. Ester käytti loppuajan Osakassa 50 vahvusta aurinkovoidetta ja me muutkin pidimme kiltisti pitkähihaisia vaikka lämpötilat alkoivat olla jo lähemmäs 28 astetta. Kaikki ihoni kuoriutui pois reisiä ja rintakehää lukuunottamatta ja selkäni näytti yhdessä vaiheessa erittäin hurjalta. Rusketus tarttui kuitenkin hyvin, sillä minulla on vieläkin bikinirajat muistona tästä reissusta! Matkalla saalistettiin myös Pokemoneja (luonnollisesti ennen Pokemon Go:n julkaisua).
♥ Mukavaa vuoden alkua kaikille! ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti