Viimeiset viikot Japanissa olivat hektisiä. Työharjoittelu loppui 14.5 ja Suomeen palasin 20.5. Osa-aikatyötä tein 18. päivään asti ja kaiken tämän ohella piti pakata, maksaa laskuja, postittaa tavaraa Suomeen ja hoitaa muita asioita.
Aloitin pakkaamisen jo Golden Weekin aikana heti toukokuun alussa, sillä minulla oli siinä välissä pidempi loma, emmekä olleet suunnitelleet mitään reissujakaan sillä Golden weekin aikana matkustaminen hyper kallista. Niinpä pakkailin ja katselin Netflixiä siinä sivussa. Yhtenä päivänä käytiin testaamassa ihanan okonomiyakiravintolan, mikä oli mielettömän hyvä paikka lähellä Ibarakin JR-asemaa. Siellä käytiinkin vielä toisen kerran ennen paluuta, niin hyvä paikka oli.
Viimeinen harjoitteluvikko vierähti melko nopeasti ja perjantai illalla tytöt tulivat mun luokse viettämään iltaa. Katsottiin pari leffaa, syötiin juustoja ja juotiin viiniä. Kyyneleitäkin vuodatettiin, sillä olihan tuo ilta viimeinen yhteinen iltamme. Viiniä juotiin kyllä vähän liikaakin, ja aamulla olo oli vähän hutera. Viimeinen työpäivä oli vielä edessä ja samalla päättäjäiset.
Ilmaiset sapuskat tuli vedeltyä koululla ja muutama yhteiskuvakin otettua. Niin päättyi se vaihe elämästä. Haikeaa se kyllä oli. Illalla koko porukka meni vielä syömään Beer Gardeniin Umedaan, kiinalaistyyppiseen buffet-ravintolaan ja siellä sitten kyyneleet valui kun sanoimme monille tyypeille hyvästit.
Helen uhmasi Okinawan kirousta ja lähti vielä Ishigakiin parin muun opiskelijan kanssa, mutta me Esterin kanssa jäimme Osakaan ja viimeisen viikon alussa menimme saattamaan Andreaa bussiasemalle. Bussin odottelu oli hirveää ja kun se vihdoin sieltä tuli niin kyyneleille ei meinannut tulla loppua. Esterin äiti, joka oli saapunut pari päivää aiemmin, oli mukana ja hänkin itki meidän sanoessa hyvästejä. Itku meinaa tulla tätä kirjoittaessakin, niin hyviä kavereita kaikista minulle tuli.
Esterille sanoin hyvästit viimeisenä iltanani Japanissa. Kävimme porukalla syömässä aiemmin mainitsemassani okonomiyaki paikassa, mistä muodostui tavallaan viimeinen ateriani Japanissa. Siitä jatkoin Helenin kanssa (tuli samana päivänä takaisin Osakaan) mun kämpille, missä Helen vietti viimeisen yön kanssani. Jouduimme heräämään jo kolmen jälkeen yöllä, sillä minun piti ehtiä aamun ensimmäiseen junaan kaikkien tavaroideni kanssa. Onneksi Helen oli apuna, mutta arvatkaa sitä kyyneleiden tulvaa kun istahdin bussiin ja vilkutin hyvästit viimeisellekin toverille.
Aikamoisessa sumussa meni tuo paluu, sillä paluulentoni ei suinkaan ollut suora lento (yhyy, miksi mä oon niin kitsas) vaan jouduin kiertämään Tokion ja Munchenin kautta kotiin. Arvatkaa sitä ketutuksen määrää kun lento meni ihan Suomen ja Helsingin vierestä Saksaan... Onneksi odotusajat eivät olleet sentään pitkiä. Saksassa sitten aloin kuulla suomen kieltä ja sekös vasta oudolta tuntui... ja suorastaan ärsyttävältä. Siitäkin kuitenkin selvisin ja pian kone jo olikin laskeutumassa Helsinki-Vantaalle. Siinä katsellessani Helsinkiä yläilmoista tajusin kuinka tajuttoman pieni paikka se oikeasti on!
Erinäisten sekoilujen jälkeen löydettiin vihdoin Villen kanssa toisemme ja matka kotiin alkoi. Tosin "koti" oli uusi asunto, mihin Ville muutti minun lähtiessä Japaniin. Kissa katsoi minua kuin vierasta sikaa, mutta muisti parissa päivässä minut ja tehtäväni: ulkoiluttaa sitä aina käskystä... Totuttelu suomalaiseen arkeen alkoi ja häiden suunnittelu alkoi tosissaan.
Ensimmäiset kuukaudet menikin niin vinhaa vauhtia, että ihan tuntuu etten ole kunnolla niitä rekisteröinyt. Pienoinen minimasennus iski häiden jälkeen, kun ei enää ollutkaan joka päivä jotain tehtävää. Oli liikaa aikaa ikävöidä ystäviä ja Japania. Monet itkut on itketty, mutta vähitellen olen taas saanut otetta elämästä. Blogin kirjoittaminenkin on tuntunut ylivoimaiselta, minkä takia tämänkin postauksen kirjoittaminen on kestänyt monta kuukautta. Animen katsominen on nykyään tuskaa, sillä pillahdan itkuun pienimmistäkin tutuista asioista. Näin monen kuukauden jälkeen luulisi ikävän jo hellittävän... Ja ehkä se onkin hellittänyt, mutta jäljelle on jäänyt sellainen tunne etten tiedä minne oikeasti kuulun.
Onneksi saan jälleen opettaa kansalaisopistossa japania, mikä on sellainen valopilkku minun elämässäni. On kiva päästä jakamaan sellaista mistä itse nauttii niin kovasti, vaikka täydellinen opettaja en olekaan. On kiva silti huomata, että Japanista mukaan tarttui paljon uutta mitä opettaa muillekin. Harmikseni tämä vuosi on luultavasti kuitenkin viimeinen opetushommissa, sillä pyrin valmistumaan kevääseen mennessä. Sen jälkeiset suunnitelmat ovat vielä auki, enkä sen vuoksi pysty lupaamaan kansalaisopistoille mitään. Mennään nyt päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tuleman pitää :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti