perjantai 4. lokakuuta 2013

Jösses, sukulaisia Japanissa?

Mulla on tällä hetkellä tosi outo fiilis.

Viime aikoina on sattunut ja tapahtunut niin paljon, etten voi kun ihmetellä mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken. Mikä oudointa: kyse ei ole edes mistään pahasta vaan pikemminkin niin hyvistä asioista, että sydän meinaa pakahtua!

Pääsin opiskelemaan, minkä olenkin jo aikaisemmin maininnut useammankin kerran. Se oli minulle jo ihan tarpeeksi, mutta viime aikoina olen saanut mahdollisuuden tutustua äitini puolen sukulaisiin. Se on osoittautunut niin rikkaaksi kokemukseksi, etten pysty sitä edes sanoin kuvailemaan. Olen tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin, enkä voisi enää kuvitella eläväni ilman heitä.

Moni saattaa tässä kohtaa miettiä miten äitini puolen suku liittyy blogiini. Olen pyrkinyt pitämään blogini Japani- painotteisena alusta alkaen, vaikka välillä olisi ollut paljon muutakin kerrottavaa. Tämä bloggaus ei kuitenkaan poikkea tästä linjasta, vaikka aluksi siltä saattaakin tuntua :)

Mitenkään vähättelemättä muita sukulaisiani, jotka ovat - kuten aikaisemmin jo sanoin - älyttömän mahtavia ihmisiä, haluan esitellä teille Mian, äitini serkun.

Ja Miasta haluan kertoa teille, rakkaat lukijat, koska hän on naimisissa japanilaisen miehen kanssa ja on elänyt Japanissa jo vuodesta 1977!


Äitini oli aikaisemmin maininnut serkustaan, jolla oli japanilainen mies, mutta en ottanut tämän puheita tosissaan... Äidille kun japanilainen on yhtä kuin kaikki Aasian maat :D Yllätys olikin siis melkoinen kun totesin, että äiti olikin puhunut totista totta.

Epäröiden päätin lisätä Mian Facebook- kaverikseni, ja vannoin itselleni, etten mainitse mitään Japanista hänelle. Minkä takia? Olen niin kauan halunnut tutustua sukulaisiini, ihan jokaikiseen, enkä halunnut että Mia kuvittelee minun ottavan häneen yhteyttä vain koska satun pitämään Japanista. Tottakai olin innoissani, että minulla on sukulaisia Japanissa! Valehtelisin jos väittäisin muuta. Mutta se ei ollut perimmäinen syy miksi halusin tutustua häneen.

No, totuus ei pysynyt kuitenkaan kauaa piilossa... Mitä voi olettaa kun oma facebook-sivu huutaa Japania joka suunnasta >__<  Mutta iloisena yllätyksenä, Mia ei tuntunut pistävän ollenkaan pahakseen Japani- innostustani.

Sen jälkeen olemme olleet yhteyksissä Facen kautta ja olen todennut, että hän on maailman herttaisin ihminen! Juttua lentää kaikkien sukulaisten kesken vaikka mistä, ja välillä innostumme puhumaan japanilaisesta ruoasta ja ties mistä. Pyysinkin sitten Mialta lupaa kirjoittaa hänestä täällä blogissani ja tässä sitä ollaan. Seuraavana on Mian itsensä kirjoittama kertomus hänen elämästään :)

Tapasin mieheni Suomessa, naimisiin menimme vuonna 1975.

Hän oli ottanut vuoden vapaata Japanin yliopistosta lähteäkseen katsomaan maailmaa. Rahojen vähetessä hän päätti jäädä Suomeen ja etsiä töitä, sai tiskaajan paikan ravintolassa.Siinä ohessa hän opiskeli kesäyliopistossa suomea. Syksyllä hän päätti sitten jäädä Suomeen opiskelemaan kieliä. Hän anoi pääsyä Helsingin Yliopistoon, joka hänelle myönnettiin vuoden lopulla. 1972 tammikuussa hänestä tuli täysipäiväinen opiskelija ja pääaineenaan hänellä oli suomalais-ugrilainen kielitiede, yleinen kielitiede ja kansantiede. Opiskelu jatkui 1977 asti, jonka jälkeen hän päätti että haluaa mennä jatkamaan vielä opiskeluaan Japaniin.


Vuonna 1973 kävin tutustumassa ensimmäisen kerran Japaniin ja vuonna 1977 muutimme tänne. Asuimme mieheni vanhempien ja hänen kahden sisarustensa luona alkuaikoina. Mieheni mennessä joka päivä yliopistoon ja vanhemmat töihin ja sisarukset kouluihin, jäin yksin sinne taloon.Olin tosi yksinäinen aina siiihen asti kun mieheni palasi yliopistosta ja sain jonkun kanssa puhua.


Kieltä opin kuuntelemalla mieheni puhetta ja katsomalla televisioa vaikka en siitä mitään ymmärtännytkään.Elekieltä käytin myös paljon perheen kanssa että jotenkin sai jostain asiasta selvää. Pikkuhiljaa opin japania jotenkuten, että tulin toimeen jollain lailla.


Minulle oli hankalaa ymmärtää se, kuinka miehet passauttavat vaimojaan,ei siis kertakaikkiaan nousta siitä ruokapöydästä ylös, esim. hakemaan itselleen teetä, mikä juodaan kun on saanut ruokailemisen päätettyä. Vaimolle vaan käsky, että anna teetä ja vaimo nousee kuuliaisesti sitten ylös, vaikka olisi oma ruokailu keskenkin. Opetin miesporukkaa vähän meidänkin tavoillemme, sillä en pystynnyt katsomaan sitä touhua.


Opetin myös perheen isää pyytämään perheen äidiltä kauniimmin jos halusi jotain hänelle annettavan. Ihmettelin myös sitä että isät menevät  ensimmäisinä kylpyyn ennen muista. En ole vieläkään tottunnut siihen että liotaan samassa kylpyvedessä kaikki. Menen yleensä suihkuun jos olen muualla. Vertasin monta kertaa japanilaisia miehiä omaan isääni ja he saivatkin kuulla kuinka minun isäni tekee sitä ja tätä, ja kuinka miehet Suomessa auttavat vaimojaan ym.

Tyttäremme Marie syntyi vuonna 79 ja sen vuoden lopulla lähdin Suomeen puoleksi vuodeksi uhaten miehelleni, että jos et hommaa meille omaa asuntoa en tule takaisin.Hän sai työsuhdeasunnon meille ja palasin takaisin Japaniin.Saimme aloittaa ihan oman perhe-elämämme, ja sen jälkeen aloin pikkuhiljaa sopeutumaan tänne. Sain uusia  ystäviä ja opin kieltä yhä enemmän.


Vuonna 84 syntyi poikamme Kei.

Lapsemme ja minä  saimme kuulla ulkomaalaisuudestamme joka paikassa .Sormella osoiteltiin, huudettiin perään gaijin(ulkomaalainen tai amerikkalainen),tai sitten sen vähäisen minkä olivat oppineet: hello,this is a pen, ym. Lapset kärsivät erinlaisuudestaan aikuisuuteen asti. Kun he olivat pieniä, yrittivät ihmiset kosketella heitä kun olivat kuulemma suloisia. En antanut ventovieraiden koskettaa, lapset pelkäsivät välillä sitä tilannetta.Onneksi silti heistä tuli tasapainoisia ihmisiä elämässään. Nykyaika on niin muuttunnut,että harvemmin enään kuulee missään että joku sanoisi jotain ulkomaalaisuudesta. Päinvastoin, nyt tämä sukupolvi ihailee ulkomaalaisia.


Japanilaiset koulut ala-asteelta lukioon asti oli minulle järkytys. Koulu rakennukset ovat kuin vankilan näköisiä paikkoja. Luokat sisällä ovat hyvin synkkiä. Ei ole verhoissa väriä kaikki on niin synkkää kuin olla ja voi. Luulen että ei lapsilla ole hauskaa mennä semmoisiin luokkiin ja olla koko päivä semmoisissa. Täällä kouluissa lapsilla ei ole edes kesäloma rauhaa. Kesälomalla läksyjä joka päivälle, sitten yläasteen ja lukion lapset käyvät kesälomallaan joka päivä urheilu ja musiikki klubeissa vaikka pitäisi olla kesäloma. Mietin saako lapsi tässä maassa levättyä koskaan tarpeeksi tällä menetelmällä. Näitä urheilu ja musiikki klubeja käydään myös koulutuntien loputtukin. Tulee lapsille pitkät päivät. Sitten on vielä nuo iltakoulut, mihin vanhemmat monet pistävät koulupäivän jälkeen lapsensa opiskelemaan, että pääsevät hyviin kouluihin sitten.


Minulle on monesti tapahtunut tosi ärsyttävä asia asioidessani kaupoissa esim.ystäväni tai mieheni kanssa. Jos kysyn myyjältä jotain asiaa, katsoo hän japanilaista seuralaistani silmiin ja vastaa hänelle, vaikka minä kysyn ihan hyvällä japanillani selvästi. Tässä asiassa olen joka kerta suuttunut myyjälle ja sanonut, että minä tässä olen asiakas ja minä kysyn sinulta, ja sinun pitäisi vastata minlle eikä seuralaiselleni. Sitten vasta ymmärretään mitä oli tultu tehtyä. Kumartavat ja pyytävät anteeksi. Muuten pidän kovasti japanilaisesta hienosta käyttäytymisestä ja ihmisten ystävällisyydestä.


Joskus en ymmärtännyt mitä japanilainen ihan oikeasti tarkoittaa. Esim.kerran kun olin lääkärissä, oli siinä hyvin ystävällinen rouva, joka puhui minun kanssa odotushuoneessa. Kun oli lähdössä siinä sitten kotiin hän sanoi minulle "tule kylään" ja lähti kotiinsa. Mietin siinä, että miten voin mennä kun ei ole osoitetta eikä puhelin numeroa, ja en tiedä edes koko ihmisen nimeäkään. Otin tämän asian puheeksi ja sain tietää, että se on japanilaisten muodollinen tervehdys vieraille ihmisille.


Monet japanilaiset naiset eivät kutsu kotiinsa minua, meille tullaan ja sitten kun lähdetään sanotaan, että ei kehtaa pyytää minua omaan kotiinsa kun meillä on niin siistiä. Haloo, normaali siisteys. Monet japanilaiset elävät aika epäsiististi ihan oikeasti, sitten ei kehdata normaali siistiä ihmistä pyytää kotiinsa. Olen näinä 36 vuotena päässyt ainoastaan viiden japanilaisen ystäväni kotiin tänä aikana.


Kaikista isoin asia mihin en vieläkään pysty sopeutumaan täällä Japanissa on ahtaus asunnoissa. Monia huoneita on, mutta ovat pieniä kopperoita. Nykyaikana ovat alkaneet rakentamaan asuntoihinkin isompia huoneita. Jos olet asunnon tai talon ostannut, ei hevillä pysty enää muuttamaan kun täällä on asunnot ja talot verrattuna Suomeen monia kertoja kalliimpia. Jos yrittää myydä vanhan talonsa, ei siitä saa edes puolia takaisin, vaikka olisi remontoitukkin. Tavalliset ihmiset joutuvat ottamaan velkaa 25-30 vuotta, että saavat ostettua asunnon itselleen. Varakailla ihmisillä sitten on täällä valtavia taloja ja omistusasuntoja. Maata on niin vähän, että siksi on niin kallista ja pitää tiheään rakentaa.


Elämme nyt tässä mieheni ja koirani kanssa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen elämääni Japanissa ja en ole yhtään varma osaisinko sopeutua enää niin hyvin Suomeen asumaan, vaikkakin välillä halu oli suurikin.


Tänä vuonna minusta tuli ensimmäisen kerran pienen Rento Edwardin mummi. Elikä elän suhtkoht onnellista aikaa täällä Japanissa tällä hetkellä.


Minulla on myös täällä muita suomalaisia ystäviä,heidän kanssaan olen yhteydessä ja meillä on täällä semmoinen kun Naisten Snak-aamukahvit. Kokoonnumme kerran kuukaudessa jonkun suomalaisen kotiin nyytäreiden merkeissä tai sitten ulkona jossain. Parhaita kavereitamme tapaamme muutenkin. Harmi vaan on siinä kun matkat ovat niin pitkiä, vaikka haluaisikin useammin tavata, ei jaksa lähteä monen tunnin junamatkoille useasti. Monesti ollaan tehty niinkin että tavataan puolessa välissä että kaikille tulisi helpompi tapaaminen.


Halusin ehdottomasti kirjoittaa Mian tarinan blogiini, sillä uskon että on monia jotka haaveilevat elämästä Japanissa, ja tässä on mahdollisuus kuulla yhden ihmisen kokemuksista tuolla merten takana.

Minun oli pakko kysyä Mialta vielä tekikö hän lapsilleen o-bentoja heidän käydessään koulua ja mitä mieltä hän oli siitä, sillä olen lukenut artikkeleita kuinka monet eivät siitä oikein välitä. Mia kertoi tehneensä niitä, eikä se ollut kuulemma hänelle ongelma. Joillekin se oli silti kuulemma "kuin tervanjuontia", Mian sanoja lainatakseni. :D

Kiitos todella paljon Mia-täti, että uhrasit aikaasi kirjoittaaksesi tämän! ♥

Lopuksi minun on pakko mainita myös Mian aviomies Marko. Hän on töissä museossa Osakassa, ja jotkut ovat ehkä jossain vaiheessa huomanneet, että museot ovat intohimoni :3 Marko lähettikin minulle kaikenlaisia lehtisiä töistään, joita olen lueskellut aina kun ylimääräistä aikaa on ollut. En tiedä mitä sanoa tuollaiseen ystävällisyyteen ja huomaavaisuuteen! Kiitos ei yksinkertaisesti riitä, mutta kiitos silti Marko! ほんとうにありがとうございました♥

(P.s Marko on hänen lempinimensä, ei oikea nimi ;) )

♥ Johanna ♥

14 kommenttia:

  1. Olipas mielenkiintoista luettavaa. Kiitos Mian tarinasta! Tuo japanilainen koulumaailma on aina ihmetyttänyt minua rankkuudessaan esim. läksyjen antaminen kesälomalle! Animessakin aina näkee kuinka päähenkilöt hikipisarat otsalla, viimeisenä lomapäivänä alkavat ahertaa unohdettuja kesälomaläksyjä ^^;
    Ja hyvä, että Mia opetti japanilaismiehille vähän käytöstapoja :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!

      Hienoa, että Mian tarina oli mieleesi. Olen miettinyt täysin samaa tuosta kouluelämästä ja muustakin. Rankkaa tuntuu olevan! Ja tuo miesten ojentaminen taitaa kulkea suvussa... ;)

      Poista
  2. Huh, siinäpä oli sitä ihan aito mielipide, eikä kaunisteltu 'Japani on ihana paikka asua' hehkutus. Kiitos tästä tädillesi. Itse kun sitä on tulevaisuudelleen miettinyt Japaniin muuttoa niin tämä antoi miettimisen aihetta siihen että mitä siellä sitten tulisi mahdollisesti kokemaan.

    Toisaalta itselleni esim pienet kämpät eivät olisi ongelma, pidän kompakteista pakkauksista. :D Mutta taas toisaalta jos sieltä sen oman rakkaansa löytäisi niin Mian tavoin kyllä näyttäisin miehelle missä on kaapin paikka ja sovittaisiin yhteissäännöistä. Toisaalta taas, miestenkin käytös perustuu aika usein siihen miten hänet on kasvatettu. Esimerkiksi oman au pair perheeni isä ei ehkä ollut sieltä normaaleimmasta päästä mitä tulee Japanilaisiin miehiin. Ja tämä jos mikä ilahdutti minua kun heidän luonaan asuin 3kk. Tämä isä kun ei kaihtanut lastenhoitoa tai koti hommia ja nousi kyllä ihan itse hakemaan sitä teetä tai jotain mitä ruokapöydästä mahdollisesti puuttui ruokailun aikana. (Ei sillä, tuli sitä tavattua myös tätä toisentyyppistäkin Japanilaista miesmallia, mutta siitä en tään rupea avautumaan..)

    Mutta iso kiitos tädillesi tarinasta. Oli hieno lukukokemus. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja pahoitteluni mahdollisista typoista... =A=;

      Poista
    2. Kiitos kommentistasi!

      Ja kiva että pidit Mian tarinasta! Pidin myös Mian tavasta kirjoittaa asiat kaunistelematta. Se pistää harkitsemaan kaksi kertaa haluaako sitä sittenkään lähteä täältä Suomesta yhtään minnekään. En nimittäin pysty kuvittelemaan, että kestäisin kaiken tuon mitä Mia on kestänyt.

      Poista
  3. Hei!

    Kiitos tästä blogipostauksesta, tämä on todella mielenkiintoinen! Olen lukenut blogiasi jo jonkin aikaa mutten ole aikaisemmin kommentoinut. Blogisi on todella hyvä, olen lukenut monet jutut useampaan kertaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ensimmäisestä kommentistasi! ヽ(*⌒∇⌒*)ノ

      Kiva kuulla, että pidät blogista ja postauksesta! Koulun takia en ole ehtinyt kirjoittaa kovin usein, mutta yritän parhaani. Syyslomalla parin viikon päästä on ainakin tarkoituksena laittaa läppäri koville. ;)

      Poista
  4. Oli mukava lukea kommentteja.Kiitos kaikille :)

    Sanna Lepola,minua kiinnostaa oliko tämä perhe nuoriperhe vaiko jo vanhempia ihmisiä?Jos vanhempia,niin tosi harvinaista että isä tekee jotain kotityötä.Ovatko he olleet paljon tekemisissä ulkomaalaisten kanssa elämässään tai asuneet ulkomailla?Jos näin on sitten ymmärrän vaikka vähän vanhempikin mies suostuu tekemään jotain kotona.Nykyjään nuoremmissa perheisä miehetkin ovat alkaneet tekemään sen mitä kerkeevät sitten työltään,ainakin viikoloppusin,mutta eivät kaikki nuoretkaan.Riippuu tosiaan miten mies on kasvatettu kotona.Jos siinä perheessä isä on ollut perheen pää,eikä ole tehnyt yhtään mitään äiti ja jos on tytär siinä perheessä pojan lisäksi passaavat isää sekä poikaa ja miehet senkuin vaan istuvat ja odottavat valmista.Ainakin meidän ikäluokissamme ja sitä ennen.Tyttäreni mies oli juuri kasvatettu tämmöisessä perheessä missä naiset tekevät kaikki.Onneksi tytär on tullut äitiinsä ja opettannut miestä auttamaan itseään.Minun mieheni asui Suomessa niin kauan että hän on oppinnut jo siellä olleessaan tekemään kotona jotain ja osallistumalla myös lastenhoitoon kun olivat pieniä.Ruuan tekeminen on tervaa hänelle,tiskaaminen ei.
    Mutta ei tänne tulemisen kanssa kannata jännittä tuommoisia asioita mitä kirjoitin,pitää vaan olla päättäväinen jos ottaa japanilaisen miehen.Emmehän mekään toki ihan kokonaan suomalaista kotielämää täällä vietetä.Tottakai pitää kunnioittaa toisenkin maan tapoja kun täällä kerran asuu.Japanissa on paljon hyvääkin.Minä kirjoitin vain suunnilleen miten sopeuduin tänne alku aikoina asumaan.
    Pitää vielä mainita yksi asia.Ketkä pelkäävät maanjäristyksiä,ei kannata tulla tänne asumaan.Itse en tänne muuttaessani niistä tiennyt yhtään mitään ja jos olisin tiennyt en olisi tänne muuttannut.Pelkään niitä nytkin valtavasti ja aina saa olla jännityksessä koko ajan.
    Palvelu Japanissa tosi hyvää ihmiset ystävällisiä ja kohteliaita.Tässä maassa osataan kiittää aina jokaisesta asiasta ja lapset opetetaan ihan pienestä lähtien kohteliaisuuteen.


    Sitten Johannalle suuri kiitos kauniista sanoistasi.Olen tosi onnellinen että minulla on näin ihana ja kultainen serkun tyttö.En osannut odottaakkaan että tämmöinen tyttö onkaan ja vielä kiinnostunnut Japanista.Enkä tosiaan ajatellut että haluat ottaa minuun yhteyttä kun asun Japanissa.Minäkin niin halusin tutustua sukuuni ja nyt olen tosi iloinen että olemme kaikki löytäneet toisemme.Olemme Markon kanssa ihan tosissaan mielissämme sitä kuinka sukulaistyttömme on kiinnostunnut Japanista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Mia! (#^.^#)

      Täällähän ihan punastuu!

      Poista
    2. Kyseessä oli hieman nuorempi pariskunta (kummatkin olivat siis n. 30-35 vuotiaita) ja perheen äiti on ollut vaihdossa Australiassa jonka huomasi heti käytöksestä ja puhetavasta, poikkesi sen verran esim muista kotiäideistä joita tuli Japanissa olon aikana tavattua. Perheen isä sen sijaan ei ole koskaan asunut ulkomailla ja on ilmeisesti kai ollut tekemisissä ulkomaalaisten kanssa vain meidän au pairien kautta. Ei esimerkiksi osannut lähes sanaakaan englantia joten kommunikointi hänen kanssaan toimi vain ja ainoastaan Japaniksi. En osaa hänen kasvatuksestaan sanoa oikein puolin tai toisin kun sain sellaisen kuvan ettei hänellä ole ainakaan äitiinsä mitenkään hyvät välit. Enemmän tuli siis tavattua perheen äidin puolen sukua tämän vanhempien ja sisaren perheen muodossa.

      Mutta joo, jos päättää Japanilaisen kanssa naimisiin mennä niin siinä täytyy kyllä antaa sijaa kummallekkin kulttuurille, ei se yhteiselo muuten tule sujumaan.

      Itseäni ei maanjäristykset hirvitä (ainoastaan vuoden 2011 maaliskuun järistys hypäytti sydämen kurkkuun vaikka en itse Japanissa tuolloin ollutkaan) joten ne eivät välttämättä tule ainakaan itselleni aiheuttamaan ongelmia.

      Kiitos jälleen Miia kommentistasi ja kokemustesi jakamisesta. :)

      Poista
  5. Olipas todella mielenkiintoinen kirjoitus ja elämän tarina! :-) Kiitos tästä teille molemmille!

    Tuo koulumaailma-kuvaus pisti miettimään että toisaalta Suomessa ollaan menossa ehkä toiseen ääripäähän; ollaan liian lepsuja ja lapsilta vaaditaa liian vähän. Ehkä toisaalta Japanissa halutaa antaa nuorille järkevää tekemistä ettei nuorisolle jää aikaa vetelehtimiseen? Voisin kuvitella että tuollainn kerhotoiminta on itseasiassa ihan hauskaa nuorista. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Spica~ kommentistasi!

      Tuo on kyllä totta, että japanilaisilla nuorilla on tuskin aikaa tehdä paljon muuta. Toki tuollainen kerhotoiminta voi olla mukavaakin, mutta voisin myös kuvitella sen riippuvan täysin harrastuksesta. Pitkät päivät koulussa, kasa läksyjä, ja jokin fyysisesti raskas harrastus; plussana vielä päälle preppauskoulu... O_O"

      Ja Suomessa toden totta tuntuu tuo touhu menevän aika hurjaksi. Nythän on ollut hirveästi juttua siitä kuinka oppilaiden vanhemmat ovat muuttuneet opettajan painajaiseksi. Mahotonta meininkiä.

      Poista
  6. Todella hieno ja mielenkiintoinen blogaus. Pienet sneekpeekit toisten ihmisten elämään ovat aina hienoja, varsinkin jos toisella ihmisellä on noin paljon sisäpiirin tietoa jaettavaksi vieraasta kulttuurista!

    Aasian maissa ilmeisesti aika monessa on noita tapoja (ja paineita) jäädä ylimääräsiin kerhoihin tai preppauskursseille "tavallisen" koulun jälkeen. Näin tehdään varmaan koska perinne, ja kuvitellaan että ylimääräisistä opiskeluista ja kerhoista on sitten hyötyä myöhemmässä elämässä. Voisikin olla aika mielenkiintoinen kokeilu tuoda suomalainen opetuskulttuuri ja -metodit johonkin yhteen japanilaiseen luokkaan, ja verrata sitten vaikka 1-3 vuoden jälkeen tuloksia sekä lasten stressitasoa, onnellisuutta ym. Ehkäpä tässä olisi jopa liikeidean tynkää? :3

    Olisi tosi hienoa saada tällaista sisältöä tänne blogiin vielä lisää, esim. muiden japanilaisten/expatriaattien haastatteluja, asuivatpa he sitten tällä hetkellä Suomessa tai Japanissa. Itse ainakin pidän juuri näistä ihmisten omakohtaisista kokemuksista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Saunders!

      Hienoa että pidit postauksesta. Olen todella iloinen, että tämän kertainen kirjoitus on ollut monen mieleen ja kirvoittanut paljon kommentteja. Ihan tässä menee hämilleen.

      Tuossa opetusmetodeissa on kyllä mahdollisesti liikeideaa, mutta voisihan joku tuosta tehdä oikein virallisen tutkimuksenkin. Tuloksia olisi varmasti mielenkiintoista lukea!

      Kiitos myös toivomuksestasi blogin sisällön suhteen! Pistän ehdottomasti ehdotuksesi korvan taakse odottamaan sopivaa hetkeä ^_^

      Poista