Jösses, sukulaisia Japanissa?

Mulla on tällä hetkellä tosi outo fiilis.

Viime aikoina on sattunut ja tapahtunut niin paljon, etten voi kun ihmetellä mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken. Mikä oudointa: kyse ei ole edes mistään pahasta vaan pikemminkin niin hyvistä asioista, että sydän meinaa pakahtua!

Pääsin opiskelemaan, minkä olenkin jo aikaisemmin maininnut useammankin kerran. Se oli minulle jo ihan tarpeeksi, mutta viime aikoina olen saanut mahdollisuuden tutustua äitini puolen sukulaisiin. Se on osoittautunut niin rikkaaksi kokemukseksi, etten pysty sitä edes sanoin kuvailemaan. Olen tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin, enkä voisi enää kuvitella eläväni ilman heitä.

Moni saattaa tässä kohtaa miettiä miten äitini puolen suku liittyy blogiini. Olen pyrkinyt pitämään blogini Japani- painotteisena alusta alkaen, vaikka välillä olisi ollut paljon muutakin kerrottavaa. Tämä bloggaus ei kuitenkaan poikkea tästä linjasta, vaikka aluksi siltä saattaakin tuntua :)

Mitenkään vähättelemättä muita sukulaisiani, jotka ovat - kuten aikaisemmin jo sanoin - älyttömän mahtavia ihmisiä, haluan esitellä teille Mian, äitini serkun.

Ja Miasta haluan kertoa teille, rakkaat lukijat, koska hän on naimisissa japanilaisen miehen kanssa ja on elänyt Japanissa jo vuodesta 1977!


Äitini oli aikaisemmin maininnut serkustaan, jolla oli japanilainen mies, mutta en ottanut tämän puheita tosissaan... Äidille kun japanilainen on yhtä kuin kaikki Aasian maat :D Yllätys olikin siis melkoinen kun totesin, että äiti olikin puhunut totista totta.

Epäröiden päätin lisätä Mian Facebook- kaverikseni, ja vannoin itselleni, etten mainitse mitään Japanista hänelle. Minkä takia? Olen niin kauan halunnut tutustua sukulaisiini, ihan jokaikiseen, enkä halunnut että Mia kuvittelee minun ottavan häneen yhteyttä vain koska satun pitämään Japanista. Tottakai olin innoissani, että minulla on sukulaisia Japanissa! Valehtelisin jos väittäisin muuta. Mutta se ei ollut perimmäinen syy miksi halusin tutustua häneen.

No, totuus ei pysynyt kuitenkaan kauaa piilossa... Mitä voi olettaa kun oma facebook-sivu huutaa Japania joka suunnasta >__<  Mutta iloisena yllätyksenä, Mia ei tuntunut pistävän ollenkaan pahakseen Japani- innostustani.

Sen jälkeen olemme olleet yhteyksissä Facen kautta ja olen todennut, että hän on maailman herttaisin ihminen! Juttua lentää kaikkien sukulaisten kesken vaikka mistä, ja välillä innostumme puhumaan japanilaisesta ruoasta ja ties mistä. Pyysinkin sitten Mialta lupaa kirjoittaa hänestä täällä blogissani ja tässä sitä ollaan. Seuraavana on Mian itsensä kirjoittama kertomus hänen elämästään :)

Tapasin mieheni Suomessa, naimisiin menimme vuonna 1975.

Hän oli ottanut vuoden vapaata Japanin yliopistosta lähteäkseen katsomaan maailmaa. Rahojen vähetessä hän päätti jäädä Suomeen ja etsiä töitä, sai tiskaajan paikan ravintolassa.Siinä ohessa hän opiskeli kesäyliopistossa suomea. Syksyllä hän päätti sitten jäädä Suomeen opiskelemaan kieliä. Hän anoi pääsyä Helsingin Yliopistoon, joka hänelle myönnettiin vuoden lopulla. 1972 tammikuussa hänestä tuli täysipäiväinen opiskelija ja pääaineenaan hänellä oli suomalais-ugrilainen kielitiede, yleinen kielitiede ja kansantiede. Opiskelu jatkui 1977 asti, jonka jälkeen hän päätti että haluaa mennä jatkamaan vielä opiskeluaan Japaniin.

Vuonna 1973 kävin tutustumassa ensimmäisen kerran Japaniin ja vuonna 1977 muutimme tänne. Asuimme mieheni vanhempien ja hänen kahden sisarustensa luona alkuaikoina. Mieheni mennessä joka päivä yliopistoon ja vanhemmat töihin ja sisarukset kouluihin, jäin yksin sinne taloon.Olin tosi yksinäinen aina siiihen asti kun mieheni palasi yliopistosta ja sain jonkun kanssa puhua.

Kieltä opin kuuntelemalla mieheni puhetta ja katsomalla televisioa vaikka en siitä mitään ymmärtännytkään.Elekieltä käytin myös paljon perheen kanssa että jotenkin sai jostain asiasta selvää. Pikkuhiljaa opin japania jotenkuten, että tulin toimeen jollain lailla.

Minulle oli hankalaa ymmärtää se, kuinka miehet passauttavat vaimojaan,ei siis kertakaikkiaan nousta siitä ruokapöydästä ylös, esim. hakemaan itselleen teetä, mikä juodaan kun on saanut ruokailemisen päätettyä. Vaimolle vaan käsky, että anna teetä ja vaimo nousee kuuliaisesti sitten ylös, vaikka olisi oma ruokailu keskenkin. Opetin miesporukkaa vähän meidänkin tavoillemme, sillä en pystynnyt katsomaan sitä touhua.

Opetin myös perheen isää pyytämään perheen äidiltä kauniimmin jos halusi jotain hänelle annettavan. Ihmettelin myös sitä että isät menevät  ensimmäisinä kylpyyn ennen muista. En ole vieläkään tottunnut siihen että liotaan samassa kylpyvedessä kaikki. Menen yleensä suihkuun jos olen muualla. Vertasin monta kertaa japanilaisia miehiä omaan isääni ja he saivatkin kuulla kuinka minun isäni tekee sitä ja tätä, ja kuinka miehet Suomessa auttavat vaimojaan ym.

Tyttäremme Marie syntyi vuonna 79 ja sen vuoden lopulla lähdin Suomeen puoleksi vuodeksi uhaten miehelleni, että jos et hommaa meille omaa asuntoa en tule takaisin.Hän sai työsuhdeasunnon meille ja palasin takaisin Japaniin.Saimme aloittaa ihan oman perhe-elämämme, ja sen jälkeen aloin pikkuhiljaa sopeutumaan tänne. Sain uusia  ystäviä ja opin kieltä yhä enemmän.

Vuonna 84 syntyi poikamme Kei.

Lapsemme ja minä  saimme kuulla ulkomaalaisuudestamme joka paikassa .Sormella osoiteltiin, huudettiin perään gaijin(ulkomaalainen tai amerikkalainen),tai sitten sen vähäisen minkä olivat oppineet: hello,this is a pen, ym. Lapset kärsivät erinlaisuudestaan aikuisuuteen asti. Kun he olivat pieniä, yrittivät ihmiset kosketella heitä kun olivat kuulemma suloisia. En antanut ventovieraiden koskettaa, lapset pelkäsivät välillä sitä tilannetta.Onneksi silti heistä tuli tasapainoisia ihmisiä elämässään. Nykyaika on niin muuttunnut,että harvemmin enään kuulee missään että joku sanoisi jotain ulkomaalaisuudesta. Päinvastoin, nyt tämä sukupolvi ihailee ulkomaalaisia.

Japanilaiset koulut ala-asteelta lukioon asti oli minulle järkytys. Koulu rakennukset ovat kuin vankilan näköisiä paikkoja. Luokat sisällä ovat hyvin synkkiä. Ei ole verhoissa väriä kaikki on niin synkkää kuin olla ja voi. Luulen että ei lapsilla ole hauskaa mennä semmoisiin luokkiin ja olla koko päivä semmoisissa. Täällä kouluissa lapsilla ei ole edes kesäloma rauhaa. Kesälomalla läksyjä joka päivälle, sitten yläasteen ja lukion lapset käyvät kesälomallaan joka päivä urheilu ja musiikki klubeissa vaikka pitäisi olla kesäloma. Mietin saako lapsi tässä maassa levättyä koskaan tarpeeksi tällä menetelmällä. Näitä urheilu ja musiikki klubeja käydään myös koulutuntien loputtukin. Tulee lapsille pitkät päivät. Sitten on vielä nuo iltakoulut, mihin vanhemmat monet pistävät koulupäivän jälkeen lapsensa opiskelemaan, että pääsevät hyviin kouluihin sitten.

Minulle on monesti tapahtunut tosi ärsyttävä asia asioidessani kaupoissa esim.ystäväni tai mieheni kanssa. Jos kysyn myyjältä jotain asiaa, katsoo hän japanilaista seuralaistani silmiin ja vastaa hänelle, vaikka minä kysyn ihan hyvällä japanillani selvästi. Tässä asiassa olen joka kerta suuttunut myyjälle ja sanonut, että minä tässä olen asiakas ja minä kysyn sinulta, ja sinun pitäisi vastata minlle eikä seuralaiselleni. Sitten vasta ymmärretään mitä oli tultu tehtyä. Kumartavat ja pyytävät anteeksi. Muuten pidän kovasti japanilaisesta hienosta käyttäytymisestä ja ihmisten ystävällisyydestä.

Joskus en ymmärtännyt mitä japanilainen ihan oikeasti tarkoittaa. Esim.kerran kun olin lääkärissä, oli siinä hyvin ystävällinen rouva, joka puhui minun kanssa odotushuoneessa. Kun oli lähdössä siinä sitten kotiin hän sanoi minulle "tule kylään" ja lähti kotiinsa. Mietin siinä, että miten voin mennä kun ei ole osoitetta eikä puhelin numeroa, ja en tiedä edes koko ihmisen nimeäkään. Otin tämän asian puheeksi ja sain tietää, että se on japanilaisten muodollinen tervehdys vieraille ihmisille.

Monet japanilaiset naiset eivät kutsu kotiinsa minua, meille tullaan ja sitten kun lähdetään sanotaan, että ei kehtaa pyytää minua omaan kotiinsa kun meillä on niin siistiä. Haloo, normaali siisteys. Monet japanilaiset elävät aika epäsiististi ihan oikeasti, sitten ei kehdata normaali siistiä ihmistä pyytää kotiinsa. Olen näinä 36 vuotena päässyt ainoastaan viiden japanilaisen ystäväni kotiin tänä aikana.

Kaikista isoin asia mihin en vieläkään pysty sopeutumaan täällä Japanissa on ahtaus asunnoissa. Monia huoneita on, mutta ovat pieniä kopperoita. Nykyaikana ovat alkaneet rakentamaan asuntoihinkin isompia huoneita. Jos olet asunnon tai talon ostannut, ei hevillä pysty enää muuttamaan kun täällä on asunnot ja talot verrattuna Suomeen monia kertoja kalliimpia. Jos yrittää myydä vanhan talonsa, ei siitä saa edes puolia takaisin, vaikka olisi remontoitukkin. Tavalliset ihmiset joutuvat ottamaan velkaa 25-30 vuotta, että saavat ostettua asunnon itselleen. Varakailla ihmisillä sitten on täällä valtavia taloja ja omistusasuntoja. Maata on niin vähän, että siksi on niin kallista ja pitää tiheään rakentaa.

Elämme nyt tässä mieheni ja koirani kanssa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen elämääni Japanissa ja en ole yhtään varma osaisinko sopeutua enää niin hyvin Suomeen asumaan, vaikkakin välillä halu oli suurikin.

Tänä vuonna minusta tuli ensimmäisen kerran pienen Rento Edwardin mummi. Elikä elän suhtkoht onnellista aikaa täällä Japanissa tällä hetkellä.

Minulla on myös täällä muita suomalaisia ystäviä,heidän kanssaan olen yhteydessä ja meillä on täällä semmoinen kun Naisten Snak-aamukahvit. Kokoonnumme kerran kuukaudessa jonkun suomalaisen kotiin nyytäreiden merkeissä tai sitten ulkona jossain. Parhaita kavereitamme tapaamme muutenkin. Harmi vaan on siinä kun matkat ovat niin pitkiä, vaikka haluaisikin useammin tavata, ei jaksa lähteä monen tunnin junamatkoille useasti. Monesti ollaan tehty niinkin että tavataan puolessa välissä että kaikille tulisi helpompi tapaaminen.

Halusin ehdottomasti kirjoittaa Mian tarinan blogiini, sillä uskon että on monia jotka haaveilevat elämästä Japanissa, ja tässä on mahdollisuus kuulla yhden ihmisen kokemuksista tuolla merten takana.

Minun oli pakko kysyä Mialta vielä tekikö hän lapsilleen o-bentoja heidän käydessään koulua ja mitä mieltä hän oli siitä, sillä olen lukenut artikkeleita kuinka monet eivät siitä oikein välitä. Mia kertoi tehneensä niitä, eikä se ollut kuulemma hänelle ongelma. Joillekin se oli silti kuulemma "kuin tervanjuontia", Mian sanoja lainatakseni. :D

Kiitos todella paljon Mia-täti, että uhrasit aikaasi kirjoittaaksesi tämän! ♥

Lopuksi minun on pakko mainita myös Mian aviomies Marko. Hän on töissä museossa Osakassa, ja jotkut ovat ehkä jossain vaiheessa huomanneet, että museot ovat intohimoni :3 Marko lähettikin minulle kaikenlaisia lehtisiä töistään, joita olen lueskellut aina kun ylimääräistä aikaa on ollut. En tiedä mitä sanoa tuollaiseen ystävällisyyteen ja huomaavaisuuteen! Kiitos ei yksinkertaisesti riitä, mutta kiitos silti Marko! ほんとうにありがとうございました♥

(P.s Marko on hänen lempinimensä, ei oikea nimi ;) )

♥ Johanna ♥