Ikimuistoinen matka Okinawalle; hyvässä ja pahassa

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

Tänään muistellaan vähän reissuja Japanissa:

Hyvä että olimme selvinneet Etelä-Korean reissusta huhtikuussa, kun suuntasimme jälleen lentokentälle ja tällä kertaa matkasimme Okinawan pääsaarelle Nahaan. Pitkä haaveni päästä Okinawalle oli vihdoinkin täyttymässä! Oikeastaan olisimme halunneet mennä Ishigakiin, yhteen Okinawan saariston pienemmistä saarista, mutta budjetti riitti vain pääsaarella vierailuun.

Okinawalla järkevintä olisi ajaa autolla ja kierrellä paikkoja, mutta me tyydyimme tutustumaan Nahaan ja pikkuiseen rantaan mikä oli aivan hostellin läheisyydessä. Ensimmäisenä iltana kävimme hakemassa vähän naatiskelunestettä ja menimme istuskelemaan ja kuuntelemaan musiikkia rannalle. Ah, tuo kauan kaivattu rentoutumishetki. Sitä oli odotettu. Auringonlasku oli kaunista katseltavaa ja hiekka tuntui kivalta jalkapohjissa.

Seuraavana päivänä suuntasimme lähes suorintein rannalle ja uudet bikinit pääsivät käyttöön. Vesi oli vielä aavistuksen viileää, mutta tuli silti käytyä uimassakin. Pari tuntia siinä keikuimme rannalla kun Ester alkoi voida hieman huonosti. Olin jo aiemmin kysynyt pärjääkö hän rannalla, sillä hän oli porukan vaalein, mutta hän sanoi olevansa pro auringonottaja. Lähdimme takaisin hostellille ja siellä meidän matkamme saikin sitten ikävän käänteen.

Ester muuttui punaiseksi kuin rapu, vaikka hän käytti aurinkorasvaa hulluna. Helen oli yhtä punainen ja vasta siinä tilanteessa hän sanoi ettei laittanut rasvaa. Itse olen palanut eläessani tasan kaksi kertaa, sillä en pala todellakaan helposti. Tästä huolimatta sivelin herkimpiin kohtiini rasvaa ja ne säilyivätkin palamiselta. Muille ruumiinosille ei käynyt niin hyvin. Porukan meksikolaisverinenkin sai oman osansa, mitä hänen äitinsä ei ollut uskoa todeksi. Andrea ei ole palanut kertaakaan eläessään.

Voitte siis kuvitella, että Esterin ja Helenin olo oli tuskainen, jos jopa minä ja Andrea saimme osamme säteilystä. Eipä käynyt tyhmillä lainkaan mielessä että alkukesän aurinko on aina se polttavin ja vielä noin etelässä... Voi pojat. Ainakin opin, etten mene enää Suomessakaan ulos ilman aurinkovoidetta. Sen verran pelästyin Okinawalla. Kaikki keinot käytettiin että tyttöjen olo helpottaisi, mutta kivut olivat todella pahaa luokkaa. Luonnollisesti lauantai meni tytöiltä täysin sivusuun. Minä ja Andrea puolestaan olimme vielä elossa, joten päätimme lähteä vähän seikkailemaan.

Andrea olisi kovasti halunnut käydä Okinawan tunnetussa akvaariossa, mutta valitettavasti kyseinen akvaario oli kaukana pohjoisella puoliskolla saarta, eikä meillä ollut aikaa lähteä sinne. Niinpä nappasimme bussin ja suuntasimme Okinawa World nimiseen paikkaan, minne kesti mennä bussilla n. tunnin verran. Matkalla tutustuimme hongkongilaiseen nuoreen naiseen ja tämän äitiin, sekä brasilialaiseen naiseen joka oli työmatkalla Okinawalla. Tämän brassinaisen kanssa sitten kiertelimmekin pitkin puistoa katselemassa myrkyllisiä käärmeitä, okinawalaista tanssiesitystä ja lopuksi tippukiviluolaa.

Olen aina halunnut käydä oikeassa tippukiviluolassa eikä Okinawan luola ollut pettymys. Toki luolasta oli tehty turvallinen rakentamalla polku mitä pitkin tunnelissa käveltiin, mutta se ei pilannut tunnelmaa. Pitkin poikin luolaa oli lamppuja valaisemassa tippukiviä ja jalkojamme ja kosteus kietoi meidät yhä tiukempaan syleilyyn mitä pidemmälle kävelimme. Luolassa ei ollut juuri ketään meidän lisäksi, sillä puisto oli jo sulkeutumassa. Ainoat äänet meidän lisäksi oli tipahtelevan veden ääni ja satunnaisesti solisevan maanalaisen puron ääni. Ihan älyttömän hieno kokemus.

Paremmin ei kyseistä paikkaa ehditty tosiaan tutkia kun piti jo lähteä, sillä bussikin oli lähdössä hyvin pian sulkeutumisen jälkeen. No siinä sitten yritettiin kiirehtiä bussiin, mutta myöhästyttiin siitä ja jouduttiin sitten odottelemaan puolisen tuntia seuraavaa. Siinä välissä ehti monta taksia käydä tarjoamassa palvelujaan hyvin epä-japanilaisen tungettelevaan tapaan eikä meitä huvittanut hypätä sellaisten taksien kyytiin lainkaan. Luultavasti taksi olisi ollut nopeampi ja halvempi, mutta toisaalta bussissa istuskelu hyvässä seurassa ei ollut lainkaan huono kokemus. Maisemat olivat myös ihanan vehreät, sillä bussi kiersi varsinaisen viidakon keskellä. Kaikki se vihreys oli mukavaa vaihtelua Osakan harmauteen.

Päästyämme takaisin pääkaupunkiin Nahaan huomasimme, että sää oli kääntymässä nopeasti huonoon suuntaan. Pääsimme ulos bussista ja käveltyämme muutaman askeleen eteenpäin, vettä alkoi tulla kuin aisaan. Syöksyimme jonkun asukkaan avonaiseen autotalliin suojaan ja naurussa oli pidättelemistä kun samassa suojassa kökötti kaksi kissaakin. Pääsimme lopulta konbiniin, mistä ostimme jättisateenvarjon päästen jatkamaan matkaa. Tytöt olivat tässä vaiheessa jollain ihmeellä saaneet vaatteet niskaan ja käveltyä meitä vastaan mennäksemme syömään jonnekin. Raukat olivat kyllä todella heikossa hapessa ja rankkasade ei auttanut asiaa, sillä sade sattui tyttöjen iholla kovasti. Päästiin kuitenkin syömään, mutta siellä sitten huomattiin että Esterille oli noussut vesikelloja selkään ja olkapäille. Ei ihme siis että kivut olivat kovat. Ei muuta kuin takaisin hostelliin, mistä ystävällinen työntekijä selvitti avoinna olevan sairaalan ja soitti taksin meille.

Pääsinkin sitten kokemaan ensimmäistä kertaa japanilaisen sairaalan kun kurvasimme päivystyksen pihaan. Tytöiltä mitattiin heti kuumeet ja vaikka pelkäsimme joutuvamme jonottamaan kauan (porukkaa oli aika paljon ja kello jo lähemmäs 11 illalla) he pääsivät melko nopeasti lääkärin pakeille. Menin mukaan auttamaan tulkkauksessa, vaikka tytöt kyllä ihan hyvin pärjäsivät itsekin. Toisen asteen palovammathan Esteriltä löytyi ja siihen saatiin lääkkeet, Helen sai samat satsit vaikka vesikelloja hänellä ei ollutkaan.

Palatessamme takaisinpäin Helen huomasi kuitenkin, että hänellekin oli noussut kelloja ja siinä sitten kauhisteltiin kunnes tajusin että minunkin vasempaan olkapäähän ilmestyi niitä! Jaettiin sitten salvat niin että kaikki sai hoitoa ja kirottiin Okinawan aurinko syvimpiin syövereihin.

Maanantaina käytiin sitten vähän kiertelemässä ostoskaduilla ja leiriydyttiin moneksi tunniksi A&W-hampurilaispaikkaan (niitä ei ole muualla Japanissa kuin Okinawalla), vaikka tarkoitus oli mennä katsomaan yhtä linnaa. Väsymys oli kuitenkin kova, enkä halunnut rasittaa tyttöjä liikaa, joten päädyimme istuskelemaan ja juttelemaan kaikenlaista. Sitten olikin jo kotiinpaluun aika ja voitte kuvitella millaisen vastaanoton saimme Osakassa. :D Porukka ihmetteli kun olin muuttunut kasvoista lähes mustaksi ja Esterin opettaja oli niin huolissaan että pisti minut viemään Esterin ihotautilääkärille.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Selvisimme kaikki hengissä, vaikka Esterillä kestikin kauiten parantua. Ester käytti loppuajan Osakassa 50 vahvusta aurinkovoidetta ja me muutkin pidimme kiltisti pitkähihaisia vaikka lämpötilat alkoivat olla jo lähemmäs 28 astetta. Kaikki ihoni kuoriutui pois reisiä ja rintakehää lukuunottamatta ja selkäni näytti yhdessä vaiheessa erittäin hurjalta. Rusketus tarttui kuitenkin hyvin, sillä minulla on vieläkin bikinirajat muistona tästä reissusta! Matkalla saalistettiin myös Pokemoneja (luonnollisesti ennen Pokemon Go:n julkaisua).

♥ Mukavaa vuoden alkua kaikille! ♥

USJ:n uusi laite ja pikavisiitti Etelä-Koreaan

Huhtikuu oli yksi kiireisimmistä ja parhaista kuukausista Japanissa, sillä lämpötilat nousivat reippaasti, luonto heräsi täyteen vehreyteen ja ei ollut paljon tylsiä hetkiä missään välissä. Maaliskuun lopusta huhtikuun alkuun saimme nauttia kirsikankukista ja työharjoittelun puolesta sain yhden isomman projektin päätökseen huhtikuun alussa. Stressi alkoi pikkuhiljaa helpottamaan ja vapaa-ajasta oli helpompi ottaa ilo irti.

Universal Studioon avattiin juuri sopivasti uusi laite, jonka rakentamista olimme seuranneet jännityksellä syksystä lähtien ja pakkohan se oli päästä testaamaan. Kyseessä on The Flying Dinosaur, kiva lisä puiston Jurassic Park-osioon. Kävimme Hetan kanssa maaliskuussa USJ:ssä ja näin silloin kun laitteella tehtiin testiajoja ja hurjaltahan tuo näytti. Huhtikuussa olikin sitten aika mennä testaamaan monsteria kavereiden kanssa ja tunnin jonotuksen jälkeen pääsimme hurjalle ajelulle:

Ihan älyttömän hyvä laite, varmaan paras missä oon ikinä ollut. Suosittelen! Kyyti kestää älyttömän kauan ja se taitaa olla jopa maailman pisin "lentävä" kyyti.

Samaisen viikon viikonlopuksi olikin sitten luvassa toisenlaista ohjelmaa, sillä suuntana oli Etelä-Korean Seoul! Hyppäsimme halpalentoyhtiö Peachin koneeseen ja lensimme erittäin lyhyen lennon naapurimaahan. Saavuimme perille myöhään, sillä kone oli sääolojen vuoksi hieman myöhässä ja sen lisäksi onnistuimme jotenkin sekoilemaan Seoulin metrosysteemin kanssa oikein kunnolla. Siinä vaiheessa oli jo vähän väsy ja nälkä, joten turhautuminen alkoi nostaa päätään, mutta pääsimme vihdoin ja viimein perille meidän hostelliin. Helen valitsi meidän yöpymispaikan ja siellä paikan päällä kävi sitten ilmi, että hän olikin ottanut dormitoryn meille. Yllätys oli melkoinen kun löysimme japanilaisen naisen nukkumasta yhteisestä huoneesta. No, lähdettiin vähän haukkaamaan yöpalaa ja sitten jo painuttiikin pehkuihin.

Lauantaina alkoikin sitten se shoppailu ja pienimuotoinen kiertely siellä täällä, meillä kun ei ollut oikeastaan mitään sen suurempia suunnitelmia viikonlopulle. Monenmoisia kosmetiikkakauppoja tuli kierreltyä ja sadetta pakoiltua, sillä sää ei ollut aivan parhaasta päästä. Lähdimme myös reissuun Gangnamin kaupunginosaan, koska pakko siellä oli ihan vaan Gangnam Stylen takia käydä. Lopuksi suunnattiin vielä Seoul-tornille, mutta sää oli tässä vaiheessa jo lähes myrskyluokkaa ja pääsymaksu tornille sen verran huima, että päätimme lähteä takaisin hostellille melko aikaisin.

Vähän tuli shoppailtua...

Sunnuntaina kierreltiin enemmän meidän hostellin lähialuetta ja löysimmekin ihan tajuttoman kivan markkinapaikan, missä myytiin tosi halvalla vaatteita, laukkuja ja kaikenlaista muuta sälää. Ostin sieltä mm. selfie-kepin noin 5 eurolla ja samaan hintaan laajentavan linssin puhelimeen. Edullisista hinnoista huolimatta rahaa paloi vähän liiankin paljon tällä reissulla.

Tälläinen näky odotti Japanissa...

Alunperin olimme suunnitellut käyttävämme lauantain DMZ-retkeen, mutta kohtalon ja erään matkatoimiston takia tuo retki jäi tekemättä. Me nimittäin yritimme varata kyseistä retkeä hyvissä ajoin pari kuukautta etukäteen, jolloin meille ilmoitettiin, että he tietävät vasta maaliskuun puolessa välissä huhtikuun retkipäivät. No, laitoin siten heti maaliskuun puolenvälin tienoilla viestiä matkatoimistolle ja he vastasivat että kyseinen päivä on jo loppuunmyyty! Kumma juttu, sillä eihän heidän edes pitänyt tietää niitä päiviä...

Reissu oli muuten oikein onnistunut ja Etelä-Korea yllätti mut kyllä positiivisesti. Eipä mulla mitään suurempia ennakkokäsityksiä kai ollutkaan, mutta hirveän positiivinen fiilis jäi ja sellainen olo, että haluan vielä joskus uudestaan Seouliin. Ja pakko se kai on, sillä DMZ-retki kuuluu kyllä mun bucket listaan.

Ruoka oli tulista, mutta hyvää. Valitettavasti ei ehditty erilaisia ruokiakaan sen suuremmin maistella, mutta tuliaiseksi muistin ostaa ihania pyöreitä herkkuja, joissa on pehmeä valkoinen sisus suklaakuorrutteella. En tiedä niiden nimeä, mutta sain harvasen päivä mussutella niitä työharjoittelussa opiskelijoiden palatessa Etelä-Koreasta.

Tämän reissun jälkeen ei kauaa saatu palautua, sillä seuraavana viikonloppuna luvassa oli reissu Okinawalle. Siitä luvassa lisää myöhemmin :)

Töitä, shoppailua ja hauskanpitoa

Kansain alueella asuu yllättävän paljon suomalaisia ja heillä on eräänlainen oma yhteisönsä siellä. Porukka järjestää erilaisia tapahtumia ja minäkin ennen pitkää päädyin heidän sähköpostilistoilleen. Siellä alkoi sitten helmikuussa pyöriä viesti, että Osakassa haetaan kiireellisesti suomalaisia suomen kielen opettajia kielikouluun. Ekalla kerralla viittasin kintaalla koko viestille, tokalla kerralla pohdein etten tiedä mitään suomen kieliopista ja kolmannella kerralla vitsailin tädilleni hakevani opettajaksi. No siitä se soppa sitten lähti keittymään ja 19.2 löysin itseni matkalla Minamikataan työhaastatteluun.

Työhaastattelu hoidettiin kokonaan japaniksi vaikka paikan johtaja Emi osasikin hyvin englantia. Ei siinä paljon aikaa hukattu, lähes kättelyssä kysyttiin koska voin aloittaa. Huvittavinta tilanteessa oli se, että löin tiskiin heti ettei minulla ole minkäänlaista kokemusta suomen kielen opettamisesta saatika alan koulutusta. Kerroin myös etten pysty tekemään viikossa montaa tuntia töitä ja ilmoitin että olen lähdössä kahtena viikonloppuna reissuun, jolloin työt eivät onnistu. Kaikki oli ok hänelle ja niinpä minusta sitten tuli suomen kielen opettaja.

Opettaminen oli ihan kivaa, mutta haastavaa. Emihän siis sanoi, että voin puhua oppilaille suomeksi, mutta jo ensimmäisten oppilaitten kohdalla totesin ettei siitä kyllä tullut yhtään mitään. Niinpä siis opetin lähinnä japaniksi ja välillä yritin suomeksi, mutta huonolla menestyksellä. Osa oppilaista oli toki edistyneitä, mutta eivät sillä tasolla että pysyisivät kärryllä pelkän suomen kielen avulla. Töitä oli joka viikko ja palkka ihan kohtuullinen, riippuen aina ryhmäkoosta ja oppitunnin pituudesta.

Sovin työharjoittelupaikassa maaliskuulle noin 2 viikon loman, sillä muuten minulla olisi tullut tarvittavat tunnit liian ajoissa täyteen. Yksi kavereistani päätti sitten valmistumisen kunniaksi tulla Osakaan shoppailemaan ja moikkaamaan minua. Meillä olikin oikein vilkas viikko, kun kävimme kaikki perus nähtävyydet katsomassa ja ystävän toiveesta shoppailemassa. Itsella rahatilanne alkoi olla jo kriittinen, joten tyydyin lähinnä katselemaan. Tosin löysimme kivan 390 jenin kaupan, mistä sai ihan älyttömän hienoja kännykän kuoria ja aurinkolaseja enkä voinut vastustaa kiusausta.

Tämä kaveri sattuu olemaan aikamoinen kenkien ystävä ja voitte kuvitella millainen paratiisi Osaka oli hänelle. Kahdet kengät hän löysikin ja voi pojat, kyllä oli hintaa ja ulkonäköä! Itsehän en löydä kenkiä Japanista, sillä jalkani on sen verran iso että välillä on Suomestakin vaikea löytää sopivia. Sattumalta löytyi kerran yhdet tennarit Don Quijotesta, mikä oli iloinen yllätys. Laatu tietysti luokkaa "Made in China", mutta parempi kuin ei mitään siinä tilanteessa kun vanhat kengät näyttää kuin kaatopaikalta tongituilta.

Lopuksi kuvia lomaviikolta:

Kaverin kynnet :)

Luumunkukkia

Baby penguin!