tiistai 11. huhtikuuta 2017

Itä-Aasian tutkimus kutsuu

Ikuinen opiskelija täällä hei. Päätin tulla kertomaan teille, että en vieläkään aio siirtyä työelämään vaan päätän elää köyhyydessä vielä pari vuotta. Nyyh. Onneksi mulla on työssäkäyvä mies, joka ymmärtää mua aika hyvin. Mitä nyt välillä valittaa, että kaikki rahat menee muhun. Sorry.

Mennäänpä kuitenkin itse asiaan.

Kirjoitan tällä hetkellä opparia AMK:ssa ja tarkoitukseni on valmistua kesään mennessä. Kiire on kova, minkä vuoksi blogikin on ollut pidemmän aikaa horroksessa. Sen lisäksi olen ollut tosi laiska kirjoittamaan. Anyway, tammikuussa selailin (jälleen) tietoa Itä-Aasian tutkimuksesta Suomessa ja huomasin, että Turussa on mahdollista suorittaa maisteritason tutkinto englanninkielisenä (Master's Programme in East Asian Studies). Olen siis jo AMK:n aloittaessa suunnitellut tuota Itä-Aasiaa ja alun perin tarkoituksena oli mennä Helsinkiin, mutta siellä sitten oli näitä ihme uudistuksia eikä ainakaan minun käsittääkseni maisteritason tutkintoa ollut tarjolla aloitettavaksi syksyllä 2017. Sitten tosiaan pompsahti tuo Turun tarjoama koulutus esiin. AMK on sopivasti loppumassa ja suunnitelmien mukaan halusin edetä, joten ei muuta kuin paperit sisään.

Haku oli suhteellisen helppoa. Ei muuta kuin tarvittavat tiedot hakulomakkeeseen netissä ja loput vaaditut dokumentit postiin. Niihin siis kuului todistukset, cv, todistus englanninkielen taidoista ja nykyisen koulutuksen arvioitu valmistumispäivä. Netissä piti laittaa mukaan myös motivaatiokirje, mutta siinä ne vaaditut jutut sitten olikin. Ei haastattelua tai pääsykoetta, mikä toisaalta oli helpotus, mutta toisaalta pelottavaa. Dokumenttien ja motivaatiokirjeen oli siis puhuttava puolestani, enkä voi sanoa että mm. arvosanani olisivat kokonaisuudessaan mitenkään imartelevia. Nettisivuilla vielä luki, että aikaisempien koulutuksien relevanttius + arvosanat, Itä-Aasian kielien tuntemus ja motivaatiokirje ovat tärkeimmät valintakriteerit.

Jäin odottelemaan ristiriitaisin tuntein. Kieltävä päätös olisi märkä rätti kasvoille, mutta hyväksyvä päätös tarkoittaisi opiskelijaelämän jatkumista. Haluisin kovasti jo työelämään, mutta toisaalta en haluaisi jättää japani-opintoja kandin tasolle. Lisäksi edessä olisi mahdollisesti muutto, enkä pysty jatkamaan kansalaisopiston hommia... Niin paljon kaikkea, mitä piti pohtia.

Kunnes sitten eräs keskiviikko kansalaisopiston tuntien jälkeen huomasin saaneeni sähköpostin, missä ilmoitettiin, että olen tullut valituksi!

"We are very happy to inform you that you have been selected for admission to the programme to start in Autumn 2017."


Aikamoinen reissu ollut tämä minun koulutusurani, mutta nyt se on päättymässä juuri niin kuin suunnittelin, ehkä jopa paremmin. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta olen ymmärtänyt että Helsingissä Itä-Aasian tutkimuksesta valmistutaan filosofian maisteriksi, mutta Turussa tuo Center for East Asian Studies kuuluu yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan ja siitä valmistutaan nimikkeellä Master of Social Sciences. Tämä taas kuulostaa enemmän sellaiselta mitä haluan opiskella ja mistä on hyötyä minulle työelämässä varsinkin liike-elämän puolella. Kurssitkin vaikuttavat todella mielenkiintoisilta, mitä olen käynyt tarjontaa tutkimassa.

Näillä näkymin jään Raumalle asumaan, sillä muutto ei huvita pätkän vertaa. Busseilla pääsee onneksi melko hyvin kulkemaan joten pakkomuutto ei ole edessä. Toisaalta asustelisin mieluummin jossain muualla, mutta tälläinen vaihtoehto toimii tällä hetkellä parhaiten. Nyt pitää vain saada oppari valmiiksi ja ruotsin kurssi suoritettua (ei tuu olemaan helppoa), että voin uudet opinnot aloittaa.



keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Winter Adventure 2017: sotkun munkkeja ja japanilaista sobaa

Tämä postaus on jatkumoa edelliselle postaukselle liittyen talvikouluun. Talvikoulu järjestettiin siis jo viime kuussa, mutta kiireiden takia sain jatkettua juttua vasta nyt. Edellisen postauksen voit lukaista täällä.

Japanilaisten esitys (unohdin mainita tekstissä)
Saavuin torstaina jälleen Kankaanpäähän ja aamupäivän aikana japanilaiset vieraamme olivat ehtineet tehdä monenmoista taidetta, taidekoululla kun olivat. Itse saavuin iltapäivällä vasta Kankaanpäähän, sillä minun oli tarkoitus lähteä mukaan Niinisaloon munkille ja kahville, ja ylipäätänsä vähän selittämään mistä koko paikassa oli oikein kyse. Nyt joku saattaa miettiä että miksi ihmeessä raahamme japanilaiset Niinisalon sotkuun, kun ei siellä juurikaan mitään ole. Meidän tuurilla siellä oli kuitenkin aimo joukko varusmiehiä ja siitäkös meidän japanilaiset ihastuivat ikihyviksi. Japanissa ei nimittäin ole armeijaa, joten sotilaskotikin oli heille ihan kiva elämys.

Sotkun edustalla
Siellä sattui muuten olemaan joku random suomalainen ukko, joka tuli kysymään mistä päin maailmaa vieraat ovat. Kerrottuani hänelle heidän tulevan japanista hän totesi, että menee vähän juttelemaan heille. Huikkasin nopeasti perään, että suomeksi on turha yrittää ja englantikin on vähän niin ja näin... No mitä vielä, äijä rupesi kovaan ääneen kailottamaan JAPANIKSI hyvää päivää ja "sinä olet kaunis"- juttuja! Olin siinä aika ristiriitaisissa fiiliksissä hämmästellen äijän kielitaitoa samalla tuntien syvää myötähäpeää.


Tämän episodin jälkeen siirryttiinkin sitten takaisin koululle viettämään "leffailtaa". Tähän oltiin kai suunniteltu jotain eri tilaa, mutta sattuneista syistä päädyttiin sitten ihan vaan luokkahuoneeseen. Aluksi ei ollut mitään naposteltaviakaan, kun tyyppi jonka herkut piti tuoda oli reippaasti myöhässä. Itse leffaksi oli valikoitunut Kamome Shokudô, eli Ruokala Lokki - ensimmäinen Suomessa kuvattu japanilainen elokuva, kuten DVD:n kannessa lukee. Tosi hidastempoinen ja erikoinen elokuva, ainakin minun mielestä. No, näyttelee siinä mun pikkuserkkuni yhdessä ensimmäisistä rooleistaan.

Perjantai oli melko erikoinen päivä. Japanilaiset valittivat kun siirryimme joka paikkaan autolla, joten suostuimme kävelemään enemmän. Päivä oli varattu heidän pienelle "taidenäyttelylle" aamusella, mikä meni ihan hyvin, minkä jälkeen oli tarkoitus valmistautua illalla pidettävään International Nightiin. Vieraat tuovat joka vuosi jotain syötävää, joten päiväksi oli varattu paljon aikaa ruoanlaittoon. No, muuten kiva, mutta meillä oli lähes 5 tuntia aikaa ja ruoka tuli valmiiksi tunnissa. Siinä sitten osa porukasta otti vähän välikuolemaa ja osa lähti tutkimaan Kankaanpäätä itsekseen.


Löydä nukkuva japanilainen
Lopulta oli aika palata koululle ja pistää International Night käyntiin. Iltaa vietettiin nyyttärimeiningillä, joten ruokaa oli tarjolla runsaasti. Itse en ehtinyt paljoa nauttia illasta, sillä minun piti haastatella japanilaiset illan aikana opparia varten. Kuvia ehdin onneksi ottaa hiukan. Ilmeisesti japanilaiset opettivat suomalaisille origamien tekemistä pitkin iltaa, mikä oli kiva idea. Me puolestaan järjestimme Finnish Fear Factoryn vieraille ja pistimme heidät maistamaan suomalaisia erikoisuuksia, kuten mustaa makkaraa, salmiakkisuklaata ja maksalaatikkoa. Hyvin pärjäsivät, mutta kaikki halusivat kovasti vettä episodin jälkeen :D







Kaiken kaikkiaan viikko oli raskas, mutta antoisa. Pääsin pitkästä aikaa puhumaan vähän japania, mikä on aina hyvä, ettei pääse kielitaito unohtumaan. Näytti siltä, että heillä oli seuraavalla viikolla Helsingissä myös hauskaa Haaga-Helian tyyppien kanssa. Nyt he ovat jo takaisin Japanissa ja osa heistä valmistuikin tuossa viikko pari sitten. Lopuksi vielä yhteiskuva, minkä otimme kiertäessämme pitkin Kankaanpäätä.


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Winter Adventure 2017: Seikkailu alkakoon!

Meidän koulu järjestää jälleen tänä vuonna Winter Adventure- talvikoulun Osaka Gakuinin yliopiston opiskelijoille ja niinpä viime lauantaina Suomeen saapui kuusi japanilaista opiskelijaa tutustumaan Suomeen ja opiskelemaan englantia. Tänä vuonna projektissa on ollut pari muuttujaa. rauman sijasta talvikoulu järjestetään tänä vuonna Kankaanpäässä taidekoululla, mikä on tuonut jos jonkinlaisia haasteita tapahtuman järjestämiseen. Tämän lisäksi vieraat saapuivat ensimmäistä kertaa ilman opettajaa, mikä aiheutti hieman kohinaa koululla.

Itse olen tänä vuonna projektissa mukana lähinnä ulkopuolisena kytistelijänä ja tulkkaajana, sillä teen opparini liittyen tapahtumien järjestelyyn ja japanilaisiin. Talvikoulu onkin minun case study- kohteeni, vaikka pyrinkin löytämään laajempia vastauksia, mitkä voisivat hyödyttää myös muita tahoja.

Menin Kankaanpäähän maanantaina opettajan kyydillä ja siellä tapasin vieraamme ensimmäisen kerran. Kaikki olivat todella kivoja ja innostuneen oloisia. Tänä vuonna heitä saapui yhteensä kuusi henkilöä; viisi tyttöä ja yksi poika. Päivä alkoi kampuskierroksella, missä tutustimme taidekoulun tiloihin sekä kulttuurien eroja tutkimalla ja englantia harjoitellen. Lounasta syötiin koulun ruokalassa. Hieman näytti tällä kertaa siltä, että vieraat epäröivät syödä suomalaista ruokaa, vaikka aikaisempina vuosina ruoka on kelvannut yllättävän hyvin.

Myöhemmin tutustuimme kävellen Kankaanpäähän kauheassa lumipyryssä. Olin itse ihan naatti kyseisen kävelyn jäljiltä, mutta vieraissa näytti virtaa riittävän ihan mukavasti.





Tiistaina päivä alkoi taidetta luoden, toisin sanoen piirtäen. Omasta mielestäni piirtämistä oli vähän liikaakin, mutta ainakin osa japanilaisista näytti tykkäävän. Sää oli tiistaina todella upea ja oli todella sääli, ettei ohjelmassa ollut mitään ulkoaktiviteetteja. Myöhemmin kävimme tutustumassa paikalliseen päiväkotiin, missä lapset esittivät lauluja ja veivät tutustumaan erilaisiin peleihin. Lapset olivat todella innoissaan vieraista ja niin uteliaita. Kunpa tuollainen avoimuus pysyisi aikuisuuteen saakka... Japanilaisetkin tuntuivat pitävän vierailusta kovin ja innostuivat lopuksi kokeilemaan keinuja pihalla.




Tämän jälkeen suuntasimme syömään paikalliseen ravintolaan, missä vieraat pääsivät ihmettelemään jättimäisiä 0,5L juomia ja isoja hampurilaisannoksia. Yksi tytöistä ihastui savuloheen ikihyviksi ja sanoi, ettei ole ikinä syönyt yhtä hyvää lohta. Se tuntui isolta kehulta, sillä Japanissakin tuore kala on kyllä mahdottoman hyvää.


Itse lähdin lepäämään Raumalle keskiviikoksi, mutta illalla vieraat pääsivät vielä tapaamaan Arabialle mukeja suunnittelutta Heini Riitahuhtaa, joka on itseasiassa saanut Japanissa keramiikkafestivaaleilla kunniamaininnan. Riitahuhta asuu nykyään helsingissä, mutta on kotoisin Kankaanpäästä. Hän on sattumalta juuri nyt lomalla perheensä kanssa Kankaanpäässä ja pienessä kylässä sitten tälläinen vierailu saatiin nopeasti järjestettyä. Olisi ollut kyllä mukava päästä tapaamaan hänet henkilökohtaisesti, mutta tämä päivä oli varattu opparin työstämiseen, joten näin tällä kertaa.

Tänään vieraat ovatkin olleet Jämillä saunomassa ja ulkoilemassa. Kuvia siitä saan ehkä myöhemmin tänne blogiin myös laitettua. Huomenna suuntaankin sitten jälleen Kankaanpäähän, missä olen perjantai iltaan asti. Loppuviikon tunnelmista kirjoittelenkin sitten myöhemmin.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Muisteluita: takaisin Suomeen

Muistoja paluusta Suomeen toukokuussa:

Viimeiset viikot Japanissa olivat hektisiä. Työharjoittelu loppui 14.5 ja Suomeen palasin 20.5. Osa-aikatyötä tein 18. päivään asti ja kaiken tämän ohella piti pakata, maksaa laskuja, postittaa tavaraa Suomeen ja hoitaa muita asioita.

Aloitin pakkaamisen jo Golden Weekin aikana heti toukokuun alussa, sillä minulla oli siinä välissä pidempi loma, emmekä olleet suunnitelleet mitään reissujakaan sillä Golden weekin aikana matkustaminen hyper kallista. Niinpä pakkailin ja katselin Netflixiä siinä sivussa. Yhtenä päivänä käytiin testaamassa ihanan okonomiyakiravintolan, mikä oli mielettömän hyvä paikka lähellä Ibarakin JR-asemaa. Siellä käytiinkin vielä toisen kerran ennen paluuta, niin hyvä paikka oli.

Viimeinen harjoitteluvikko vierähti melko nopeasti ja perjantai illalla tytöt tulivat mun luokse viettämään iltaa. Katsottiin pari leffaa, syötiin juustoja ja juotiin viiniä. Kyyneleitäkin vuodatettiin, sillä olihan tuo ilta viimeinen yhteinen iltamme. Viiniä juotiin kyllä vähän liikaakin, ja aamulla olo oli vähän hutera. Viimeinen työpäivä oli vielä edessä ja samalla päättäjäiset.

Ilmaiset sapuskat tuli vedeltyä koululla ja muutama yhteiskuvakin otettua. Niin päättyi se vaihe elämästä. Haikeaa se kyllä oli. Illalla koko porukka meni vielä syömään Beer Gardeniin Umedaan, kiinalaistyyppiseen buffet-ravintolaan ja siellä sitten kyyneleet valui kun sanoimme monille tyypeille hyvästit.

Helen uhmasi Okinawan kirousta ja lähti vielä Ishigakiin parin muun opiskelijan kanssa, mutta me Esterin kanssa jäimme Osakaan ja viimeisen viikon alussa menimme saattamaan Andreaa bussiasemalle. Bussin odottelu oli hirveää ja kun se vihdoin sieltä tuli niin kyyneleille ei meinannut tulla loppua. Esterin äiti, joka oli saapunut pari päivää aiemmin, oli mukana ja hänkin itki meidän sanoessa hyvästejä. Itku meinaa tulla tätä kirjoittaessakin, niin hyviä kavereita kaikista minulle tuli.

Esterille sanoin hyvästit viimeisenä iltanani Japanissa. Kävimme porukalla syömässä aiemmin mainitsemassani okonomiyaki paikassa, mistä muodostui tavallaan viimeinen ateriani Japanissa. Siitä jatkoin Helenin kanssa (tuli samana päivänä takaisin Osakaan) mun kämpille, missä Helen vietti viimeisen yön kanssani. Jouduimme heräämään jo kolmen jälkeen yöllä, sillä minun piti ehtiä aamun ensimmäiseen junaan kaikkien tavaroideni kanssa. Onneksi Helen oli apuna, mutta arvatkaa sitä kyyneleiden tulvaa kun istahdin bussiin ja vilkutin hyvästit viimeisellekin toverille.

Aikamoisessa sumussa meni tuo paluu, sillä paluulentoni ei suinkaan ollut suora lento (yhyy, miksi mä oon niin kitsas) vaan jouduin kiertämään Tokion ja Munchenin kautta kotiin. Arvatkaa sitä ketutuksen määrää kun lento meni ihan Suomen ja Helsingin vierestä Saksaan... Onneksi odotusajat eivät olleet sentään pitkiä. Saksassa sitten aloin kuulla suomen kieltä ja sekös vasta oudolta tuntui... ja suorastaan ärsyttävältä. Siitäkin kuitenkin selvisin ja pian kone jo olikin laskeutumassa Helsinki-Vantaalle. Siinä katsellessani Helsinkiä yläilmoista tajusin kuinka tajuttoman pieni paikka se oikeasti on!

Erinäisten sekoilujen jälkeen löydettiin vihdoin Villen kanssa toisemme ja matka kotiin alkoi. Tosin "koti" oli uusi asunto, mihin Ville muutti minun lähtiessä Japaniin. Kissa katsoi minua kuin vierasta sikaa, mutta muisti parissa päivässä minut ja tehtäväni: ulkoiluttaa sitä aina käskystä... Totuttelu suomalaiseen arkeen alkoi ja häiden suunnittelu alkoi tosissaan.

Ensimmäiset kuukaudet menikin niin vinhaa vauhtia, että ihan tuntuu etten ole kunnolla niitä rekisteröinyt. Pienoinen minimasennus iski häiden jälkeen, kun ei enää ollutkaan joka päivä jotain tehtävää. Oli liikaa aikaa ikävöidä ystäviä ja Japania. Monet itkut on itketty, mutta vähitellen olen taas saanut otetta elämästä. Blogin kirjoittaminenkin on tuntunut ylivoimaiselta, minkä takia tämänkin postauksen kirjoittaminen on kestänyt monta kuukautta. Animen katsominen on nykyään tuskaa, sillä pillahdan itkuun pienimmistäkin tutuista asioista. Näin monen kuukauden jälkeen luulisi ikävän jo hellittävän... Ja ehkä se onkin hellittänyt, mutta jäljelle on jäänyt sellainen tunne etten tiedä minne oikeasti kuulun.



Onneksi saan jälleen opettaa kansalaisopistossa japania, mikä on sellainen valopilkku minun elämässäni. On kiva päästä jakamaan sellaista mistä itse nauttii niin kovasti, vaikka täydellinen opettaja en olekaan. On kiva silti huomata, että Japanista mukaan tarttui paljon uutta mitä opettaa muillekin. Harmikseni tämä vuosi on luultavasti kuitenkin viimeinen opetushommissa, sillä pyrin valmistumaan kevääseen mennessä. Sen jälkeiset suunnitelmat ovat vielä auki, enkä sen vuoksi pysty lupaamaan kansalaisopistoille mitään. Mennään nyt päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tuleman pitää :)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Ikimuistoinen matka Okinawalle; hyvässä ja pahassa

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

Tänään muistellaan vähän reissuja Japanissa:

Hyvä että olimme selvinneet Etelä-Korean reissusta huhtikuussa, kun suuntasimme jälleen lentokentälle ja tällä kertaa matkasimme Okinawan pääsaarelle Nahaan. Pitkä haaveni päästä Okinawalle oli vihdoinkin täyttymässä! Oikeastaan olisimme halunneet mennä Ishigakiin, yhteen Okinawan saariston pienemmistä saarista, mutta budjetti riitti vain pääsaarella vierailuun.

Okinawalla järkevintä olisi ajaa autolla ja kierrellä paikkoja, mutta me tyydyimme tutustumaan Nahaan ja pikkuiseen rantaan mikä oli aivan hostellin läheisyydessä. Ensimmäisenä iltana kävimme hakemassa vähän naatiskelunestettä ja menimme istuskelemaan ja kuuntelemaan musiikkia rannalle. Ah, tuo kauan kaivattu rentoutumishetki. Sitä oli odotettu. Auringonlasku oli kaunista katseltavaa ja hiekka tuntui kivalta jalkapohjissa.






Seuraavana päivänä suuntasimme lähes suorintein rannalle ja uudet bikinit pääsivät käyttöön. Vesi oli vielä aavistuksen viileää, mutta tuli silti käytyä uimassakin. Pari tuntia siinä keikuimme rannalla kun Ester alkoi voida hieman huonosti. Olin jo aiemmin kysynyt pärjääkö hän rannalla, sillä hän oli porukan vaalein, mutta hän sanoi olevansa pro auringonottaja. Lähdimme takaisin hostellille ja siellä meidän matkamme saikin sitten ikävän käänteen.

Ester muuttui punaiseksi kuin rapu, vaikka hän käytti aurinkorasvaa hulluna. Helen oli yhtä punainen ja vasta siinä tilanteessa hän sanoi ettei laittanut rasvaa. Itse olen palanut eläessani tasan kaksi kertaa, sillä en pala todellakaan helposti. Tästä huolimatta sivelin herkimpiin kohtiini rasvaa ja ne säilyivätkin palamiselta. Muille ruumiinosille ei käynyt niin hyvin. Porukan meksikolaisverinenkin sai oman osansa, mitä hänen äitinsä ei ollut uskoa todeksi. Andrea ei ole palanut kertaakaan eläessään.

Voitte siis kuvitella, että Esterin ja Helenin olo oli tuskainen, jos jopa minä ja Andrea saimme osamme säteilystä. Eipä käynyt tyhmillä lainkaan mielessä että alkukesän aurinko on aina se polttavin ja vielä noin etelässä... Voi pojat. Ainakin opin, etten mene enää Suomessakaan ulos ilman aurinkovoidetta. Sen verran pelästyin Okinawalla. Kaikki keinot käytettiin että tyttöjen olo helpottaisi, mutta kivut olivat todella pahaa luokkaa. Luonnollisesti lauantai meni tytöiltä täysin sivusuun. Minä ja Andrea puolestaan olimme vielä elossa, joten päätimme lähteä vähän seikkailemaan.

Andrea olisi kovasti halunnut käydä Okinawan tunnetussa akvaariossa, mutta valitettavasti kyseinen akvaario oli kaukana pohjoisella puoliskolla saarta, eikä meillä ollut aikaa lähteä sinne. Niinpä nappasimme bussin ja suuntasimme Okinawa World nimiseen paikkaan, minne kesti mennä bussilla n. tunnin verran. Matkalla tutustuimme hongkongilaiseen nuoreen naiseen ja tämän äitiin, sekä brasilialaiseen naiseen joka oli työmatkalla Okinawalla. Tämän brassinaisen kanssa sitten kiertelimmekin pitkin puistoa katselemassa myrkyllisiä käärmeitä, okinawalaista tanssiesitystä ja lopuksi tippukiviluolaa.














Olen aina halunnut käydä oikeassa tippukiviluolassa eikä Okinawan luola ollut pettymys. Toki luolasta oli tehty turvallinen rakentamalla polku mitä pitkin tunnelissa käveltiin, mutta se ei pilannut tunnelmaa. Pitkin poikin luolaa oli lamppuja valaisemassa tippukiviä ja jalkojamme ja kosteus kietoi meidät yhä tiukempaan syleilyyn mitä pidemmälle kävelimme. Luolassa ei ollut juuri ketään meidän lisäksi, sillä puisto oli jo sulkeutumassa. Ainoat äänet meidän lisäksi oli tipahtelevan veden ääni ja satunnaisesti solisevan maanalaisen puron ääni. Ihan älyttömän hieno kokemus.










Paremmin ei kyseistä paikkaa ehditty tosiaan tutkia kun piti jo lähteä, sillä bussikin oli lähdössä hyvin pian sulkeutumisen jälkeen. No siinä sitten yritettiin kiirehtiä bussiin, mutta myöhästyttiin siitä ja jouduttiin sitten odottelemaan puolisen tuntia seuraavaa. Siinä välissä ehti monta taksia käydä tarjoamassa palvelujaan hyvin epä-japanilaisen tungettelevaan tapaan eikä meitä huvittanut hypätä sellaisten taksien kyytiin lainkaan. Luultavasti taksi olisi ollut nopeampi ja halvempi, mutta toisaalta bussissa istuskelu hyvässä seurassa ei ollut lainkaan huono kokemus. Maisemat olivat myös ihanan vehreät, sillä bussi kiersi varsinaisen viidakon keskellä. Kaikki se vihreys oli mukavaa vaihtelua Osakan harmauteen.

Päästyämme takaisin pääkaupunkiin Nahaan huomasimme, että sää oli kääntymässä nopeasti huonoon suuntaan. Pääsimme ulos bussista ja käveltyämme muutaman askeleen eteenpäin, vettä alkoi tulla kuin aisaan. Syöksyimme jonkun asukkaan avonaiseen autotalliin suojaan ja naurussa oli pidättelemistä kun samassa suojassa kökötti kaksi kissaakin. Pääsimme lopulta konbiniin, mistä ostimme jättisateenvarjon päästen jatkamaan matkaa. Tytöt olivat tässä vaiheessa jollain ihmeellä saaneet vaatteet niskaan ja käveltyä meitä vastaan mennäksemme syömään jonnekin. Raukat olivat kyllä todella heikossa hapessa ja rankkasade ei auttanut asiaa, sillä sade sattui tyttöjen iholla kovasti. Päästiin kuitenkin syömään, mutta siellä sitten huomattiin että Esterille oli noussut vesikelloja selkään ja olkapäille. Ei ihme siis että kivut olivat kovat. Ei muuta kuin takaisin hostelliin, mistä ystävällinen työntekijä selvitti avoinna olevan sairaalan ja soitti taksin meille.

Pääsinkin sitten kokemaan ensimmäistä kertaa japanilaisen sairaalan kun kurvasimme päivystyksen pihaan. Tytöiltä mitattiin heti kuumeet ja vaikka pelkäsimme joutuvamme jonottamaan kauan (porukkaa oli aika paljon ja kello jo lähemmäs 11 illalla) he pääsivät melko nopeasti lääkärin pakeille. Menin mukaan auttamaan tulkkauksessa, vaikka tytöt kyllä ihan hyvin pärjäsivät itsekin. Toisen asteen palovammathan Esteriltä löytyi ja siihen saatiin lääkkeet, Helen sai samat satsit vaikka vesikelloja hänellä ei ollutkaan.

Palatessamme takaisinpäin Helen huomasi kuitenkin, että hänellekin oli noussut kelloja ja siinä sitten kauhisteltiin kunnes tajusin että minunkin vasempaan olkapäähän ilmestyi niitä! Jaettiin sitten salvat niin että kaikki sai hoitoa ja kirottiin Okinawan aurinko syvimpiin syövereihin.

Maanantaina käytiin sitten vähän kiertelemässä ostoskaduilla ja leiriydyttiin moneksi tunniksi A&W-hampurilaispaikkaan (niitä ei ole muualla Japanissa kuin Okinawalla), vaikka tarkoitus oli mennä katsomaan yhtä linnaa. Väsymys oli kuitenkin kova, enkä halunnut rasittaa tyttöjä liikaa, joten päädyimme istuskelemaan ja juttelemaan kaikenlaista. Sitten olikin jo kotiinpaluun aika ja voitte kuvitella millaisen vastaanoton saimme Osakassa. :D Porukka ihmetteli kun olin muuttunut kasvoista lähes mustaksi ja Esterin opettaja oli niin huolissaan että pisti minut viemään Esterin ihotautilääkärille.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Selvisimme kaikki hengissä, vaikka Esterillä kestikin kauiten parantua. Ester käytti loppuajan Osakassa 50 vahvusta aurinkovoidetta ja me muutkin pidimme kiltisti pitkähihaisia vaikka lämpötilat alkoivat olla jo lähemmäs 28 astetta. Kaikki ihoni kuoriutui pois reisiä ja rintakehää lukuunottamatta ja selkäni näytti yhdessä vaiheessa erittäin hurjalta. Rusketus tarttui kuitenkin hyvin, sillä minulla on vieläkin bikinirajat muistona tästä reissusta! Matkalla saalistettiin myös Pokemoneja (luonnollisesti ennen Pokemon Go:n julkaisua).














♥ Mukavaa vuoden alkua kaikille! ♥